Kirjoittaja: Helena Rinneaho

Iäkkäiden ihmisten yksinäisyys on ollut vahvasti median otsikoissa viime vuosina. Se on valtakunnallinen sosiaalinen ongelma, josta tuskin koskaan päästään eroon. Mielestäni on huolestuttavaa, että yhteiskuntamme arvokkaat jäsenet, iäkkäät ihmiset, viettävät päivänsä yksin kotona, vailla sosiaalista kanssakäymistä tai aktiviteettia.

Kotona asuvien iäkkäiden kokema yksinäisyys

Kangassalon ja Teerin teettämässä tutkimuksessa (2017, 284) iäkkäät kuvailevat yksinäisyyttä kielteisenä tunteena, joka aina välillä vain tulee. Se nähdään ikääntymiseen kuuluvana asiana, joka tulee sosiaalisten suhteiden vähenemisen myötä.

Entä jos yksinäisyyden tunne on normi, jonka kanssa luultavasti jokainen meistä joutuu vanhuudessaan elämään? Kun itse kuvittelen vanhoja päiviäni, siihen ei kuulu yksinäisyys. Kuvittelen sen viisauden täyteisenä, hauraana aikana, jolloin saan nauttia viimeisistä vuosistani tehden mielekkäitä asioita rakkaiden ympäröimänä, toimintakyvyn rajoissa tietenkin.

Iäkkäät toivovat arkeensa lisää sosiaalisia kanssakäymisiä, kohtaamisia ja toimintaa. Arjessa he viettävät paljon aikaa yksin, mikä lisää yksinäisyyden tunnetta. Päivät kuluvat yksin kotona, televisiota katsellen ja radiota kuunnellen. Joillekin ainoa ihmiskontakti päivässä on esimerkiksi ateriapalvelun työntekijä tai puhelu läheisen kanssa. Tähän toivottaisiin muutosta, esimerkiksi ulkoiluseuraa tai keskustelukaveria. Yksinäisyyteen toivotaan apua ja tukea ulkopuolelta, esimerkiksi läheisiltä tai vapaaehtoistyöltä. (Kangassalo & Teeri 2017, 285–286.)

Yksinäisyyden ehkäisy

Yksinäisyyteen tulisi vastata ennaltaehkäisevästi ja varhaisen puuttumisen palveluilla. Hännisen tutkielmassa (2020, 47) käy ilmi, että yksinäisille ihmisille tällaisia palveluita tuottaa lähinnä kolmas sektori ja seurakunta. Palveluita voivat olla esimerkiksi ystävätoiminta tai erilaiset keskusteluryhmät. Suhtautuminen tällaiseen toimintaan on hyvin vaihtelevaa. Pitkään yksin olleella iäkkäällä voi olla valtava kynnys osallistua keskusteluryhmään tuntemattomien kanssa. (Hänninen 2020, 47–48.)

Kangassalon ja Teerin (2017, 283) artikkelista käy ilmi, että iäkkäät kokevat luontevammaksi osallistua toimintaan toisen ihmisen kanssa kuin yksin. Gerontologisen sosiaalityön nykyresurssit ovat valitettavasti niin huonot, ettei saattaminen tai ryhmään osallistuminen iäkkään kanssa ole mahdollista. Kolmannen sektorin palveluita ei tuoteta kotiin juuri lainkaan, joten liikuntarajoitteinen, kotona asuva iäkäs jää helposti palvelun ulkopuolelle. (Hänninen 2020, 46–48.)

Ehdottomana haasteena näen sen, ettei yksinäisyyttä ennaltaehkäiseviä palveluja tuoda juurikaan kotiin (Hänninen 2020, 48). Tämä on mielestäni huolestuttavaa, koska yleinen tavoite on, että ihminen pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kotona.

Iäkkäiden yksinäisyys ja sen ennaltaehkäisy on asia, johon pitäisi ehdottomasti kiinnittää vielä enemmän huomiota. Toivon, että jokainen pysähtyisi osaltaan miettimään, voiko itse tehdä asialle jotain. Vapaaehtoistoimintaan liittyminen on tehty nykyaikana helpoksi. Kirjoittamalla Googleen ”vapaaehtoistyö”, tuloksiin tulee lukuisia eri järjestöjä, joiden sivujen kautta voi ilmoittautua ja hakea vapaaehtoistyöhön.

Lisäksi omia lähellä olevia iäkkäitä ei tule unohtaa. Puhelu isovanhemmalle tai vanhemmalle, vie omasta elämästä vain pienen hetken, mutta voi auttaa iäkästä ihmistä selviytymään omastaan.

Lähteet

Hänninen, V. 2020. Sosiaaliset ongelmat ja niihin vastaamisen keinot gerontologisessa sosiaalityössä. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004294490 [viitattu 22.4.2021].

Kangassalo, R. & Teeri, S. 2017. Yksinäisyys kotona asuvien iäkkäiden elämässä. Gerontologia 31 (4), 278–290. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://doi.org/10.23989/gerontologia.63106 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Helena Rinneaho on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa.