ADHD – kirous vai siunaus?

Kirjoittajat: Essi Matilainen ja Oskari Välipakka

Joulukuussa 2020 elämäni muuttui kokonaan, kun minulla todettiin ADHD ja sain vihdoin selityksen omalle käytökselleni. Tämän blogin aiheena on aikuisiällä todettu ADHD ja sen mukana tulleet hyödyt ja haitat. Haluamme tuoda ADHD:n hyviä puolia esiin, jotta ymmärrettäisiin, että ADHD ei ole vain riehumista ja sekoilua vaan se voi myös auttaa ihmistä keksimään erilaisia tapoja suoriutua elämästä. Henkilökohtaisesti olen nykyään ylpeä, että minulla on ADHD, ja sosionomin koulutuksen avulla haluan auttaa nuoria ymmärtämään, että se on enemmänkin etu kuin haitta.

Elämäni erilaisena

Lapsena ja nuorena tiesin olevani erilainen kuin muut, mutta minua ei lapsena tutkittu, ja nuoruudessa olin jo kehittänyt tapoja kiertää suurimmat ongelmat, joten en nähnyt syytä vaatia tutkimuksia. Työelämässä kuitenkin huomasin ongelmia, joita muilla ei ollut ja halusin vihdoinkin “tutkituttaa pääni”.

Kun minulla vihdoin todettiin ADHD, se tuli todella suurena helpotuksena, mutta samalla mieleen tuli heti: Miten erilaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut avun aikaisemmin? Olen taistellut minäkuvani kanssa koko elämäni. Kun ihminen saa ADHD-diagnoosin aikuisiällä, hänen täytyy tehdä niin sanottu identiteetin uudelleenneuvottelu. Onnistuessaan tämä uudelleenneuvottelu auttaa löytämään toimintatapoja, jotka saavat esille erityisiä voimavaroja, muun muassa ylikeskittymisen sekä luovan ja nopean kyvyn ratkaista ongelmia. (Paavola 2016, 38.)

ADHD:n hyvät puolet?

Olen huomannut muokkaavani tehtäviä niin, että voin käyttää omia ADHD-oireita hyödyksi. Huomasin oppivani ja tekeväni töitä nopeammin ja paremmin, kun opin käyttämään ADHD:ta voimavarana enkä yrittänyt tehdä niin kuin on “normaalia”. Tämä erilainen tapa tehdä asioita on myös tuonut ongelmia, etenkin koulussa. Opettajat voivat opettaa asioita totutulla tavallaan. Kuitenkaan oppilaan saama oikea vastaus eri tavalla tai tavalla, jota hän ei välttämättä osaa selittää, ei tarkoita hänen huijaavan.

On osoitettu, että palveluiden parissa tai palveluissa työskentelevät  työntekijät saattavat rakentaa tarkkaavaisuushäiriöiselle lapselle ongelmakeskeistä identiteettiä, ja on luonnollista, että epäonnistuneen ihmisen identiteetti vaikuttaa negatiivisesti hänen uskoonsa tulevaisuuteen. (Paavola 2016, 38.) On kestämätöntä, että nuori, jolla jo entuudestaan on huono itsetunto, joutuu luokan edessä nöyryytetyksi vain erilaisen ajattelutavan takia. Tällaiset tapahtumat aiheuttivat suuria henkisiä ongelmia myös minulle nuoruudessani. Mielestämme ADHD-tutkimuksia tulisikin suunnata myös ADHD:n positiivisiin vaikutuksiin. Anders Hansenin kirja ADHD voimavarana: missä kohtaa kirjoa olet? käy tätä aihetta tarkemmin läpi, ja suosittelemme suuresti sen lukemista – jos aihe kiinnostaa.

Lähteet

Paavola, V. 2016. Päässä vaan tulee semmonen dikdikdikdik – tarkkaavaisuushäiriöisten aikuisten ammatillinen toimijuus. Jyväskylän yliopisto. Aikuiskasvatustieteenlaitos. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/52398/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201612165137.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 8.5.2021]

Kirjoittajat

Kirjoittajat Essi Matilainen ja Oskari Välipakka ovat Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelijoita. Teksti on yhteiskirjoitus, vaikka siinä tarkastellaankin ADHD:ta vain toisen kirjoittajan kokemuksista käsin.

Tiesitkö, että jälkihuollon ikärajaa on nostettu?

Kirjoittaja: Janika Pylvänäinen

Jälkihuolto on nuoren pitkäaikaisen avohuollon tai sijaishuollon päättymisen jälkeistä taloudellista, terveydellistä, konkreettista ja psykososiaalista tukea. Sosiaalihuolto on vastuussa siitä, että jälkihuoltoa on mahdollisuutta saada tarpeeksi tarpeisiin nähden. Jälkihuollon tavoitteena on tarjota moniammatillista palvelukokonaisuutta, joka tukee nuoren aikuistumista ja itsenäistymistä sekä vahvistaa nuorta yksilönä ja itsenäisenä toimijana aikuisuuden alkutaipaleella. Tämä vähentää nuoren syrjäytymisriskiä sekä ylisukupolvista huono-osaisuutta. Jälkihuolto on yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein osa nuoren huolenpidon ketjua. Hyvin hoidetulla jälkihuollolla on vaikutus siihen, millainen yhteiskunnan jäsen nuoresta kasvaa. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2021.)

1.1.2020 alkaen jälkihuollossa tuli voimaan merkittävä uudistus, jossa jälkihuollon päättymisen ikärajaa nostettiin 21 ikävuodesta 25 ikävuoteen. Tämä on mielestäni hieno uudistus, sillä harva juuri täysi-ikäinen nuori on valmis täysin itsenäiseen elämään. Puhumattakaan siitä, että itsenäistyminen tapahtuisi sijaishuollosta.

Lastensuojelun piirissä elävien lasten olosuhteet ja tulevaisuus on vähän väliä puheenaiheena. Syystäkin, sillä onhan lastensuojelun avo-, sijais- ja jälkihuollon piirissä ollut yhteensä 71 786 asiakasta vuonna 2019 (Lastensuojelun vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmä 2020, 35). Millaiselta aikuisuus voi näyttää, jos lapsuus on ollut turvatonta ja nuori on joutunut sijoitetuksi nuorisokotiin? Heillähän on enemmän kuormittavia tekijöitä, henkisesti ja fyysisesti. Heillä on suuremmat, monimutkaisemmat haasteet ja ongelmat kuin perheessä asuvilla nuorilla. (Lastensuojelun vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmä 2020, 16–18)

Suurin osa sijoituksista kodin ulkopuolelle tapahtuu vanhemman ja sosiaalityöntekijän yhteispäätöksellä ajatellen lapsen parasta, turvallisuutta ja tulevaisuutta. Sijoitettujen lasten ja nuorten taustalla voi olla useita eri tekijöitä, voi olla taloudellisia ongelmia johtuen vanhempien kouluttamattomuudesta, pitkäaikaisesta työttömyydestä, yksinhuoltajuudesta, mielenterveysongelmista tai muusta sairastumisesta. Lapsen kotioloissa voi ilmetä väkivaltaa sekä fyysistä että henkistä, päihteiden käyttöä ja mahdollisesti perheriitoja tai avioeroa. Nämä ongelmat kasaantuneina yhteen ovat yleisimpiä kodin ulkopuolelle tehtävän pitkäaikaisen sijoituksen syitä; syitä, joihin lapsi ei itse voi vaikuttaa, mutta saattaa reagoida vahvasti kasvaessaan. (Ristikari ym. 2018, 17, 75–83.)

Sijoitettuina olleilla nuorilla on suuria riskejä tulevaisuudessa, jotka voivat johtaa syrjäytymiseen nuorella iällä. Näitä riskejä ovat esimerkiksi köyhyys, suurempi todennäköisyys huume- ja päihderiippuvuuksiin sekä ajautuminen rikolliseen toimintaan. Sijoitetuilla nuorilla on aikuisiällä psyykkisen oireilun ja mielenterveyden häiriöiden lisäksi yleisimmin pitkäaikaissairauksia, joihin myönnetään kuntoutusta sekä työkyvyttömyyseläkepäätöksiä yhä useampia. (Ristikari ym. 2018, 57–65.) Sijoitetuilla nuorilla on myös opiskelussa sekä työelämään astumisessa enemmän haasteista ja hankaluuksia, ja alle puolet sijoitetuista nuorista suorittaa toisen asteen tutkinnon loppuun (Lastensuojelun vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmä 2020, 14). Vakavin eroavaisuus kodin ulkopuolelle sijoitetuilla ja perheessä asuvilla nuorilla aikuisilla ovat tämänhetkiset kuolleisuusluvut. Sijoitetuilla ilmenee huomattavasti enemmän kuolleisuutta tapaturmien, itsemurhan ja muiden väkivaltaisten syiden johdosta. (Ristikari ym. 2018, 57–65, 126.)

Näiden edellä mainittujen asioiden johdosta mielestäni on erittäin tärkeää, että sosiaalihuolto panostaa lasten ja nuorten jälkihuoltoon. Jälkihuollon ikärajan nostaminen voi tulevaisuudessa helpottaa nuorten aikuistumista. Tämän ansiosta voidaan mahdollisesti välttyä sijoitettujen nuorten syrjäytymiseltä ja heistä kasvaisi mahdollisimman tasapainoisia ja terveitä aikuisia. Paranevatko tilastot tulevaisuudessa vai eivät? Siitä toivon mukaan saamme tuloksia vuosien varrella.

Lähteet

Lastensuojelun vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmä. 2020. Lastensuojelun vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriö. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162414/STM_2020_28_rap.pdf [viitattu 21.5.2021]

Ristikari, T. Keski-Säntti, M. Sutela, E. Haapakorva, P.  Kiilakoski, T. Pekkarinen, E. Kääriälä, A. Aaltonen, M. Huotari, T. Merikukka, M. Salo, J. Juutinen, A. Pesonen-Smith, A & Gissler, M. 2018. Suomi lasten kasvuympäristönä. Kahdeksantoista vuoden seuranta vuonna 1997 syntyneistä. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137104/URN_ISBN_978-952-343-152-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 21.5.2021]

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2021. Lastensuojelun käsikirja. WWW-Dokumentti. Saatavissa: https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja [viitattu 3.5.2021] 

Kirjoittaja

Kirjoittaja Janika Pylvänäinen on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta.

Puutu, jos havaitset kiusaamista!

Kirjoittajat: Ansa Haikarainen, Petra Härkönen, Milla Kuronen ja Janette Vihilä

Valitsimme sosionomipintoihimme kuuluvan Ohjaus ja osallisuus -opintojakson taideaktivismitehtävän aiheeksi koulukiusaamisen. Aihe on ollut lähiaikoina paljon puheenaiheena uutisissa. Vaikka koulukiusaamista on aina esiintynyt, tuntuu se olevan nyt paljon enemmän esillä mediassa. Koulukiusaaminen vaikuttaisi nykypäivänä olevan paljon rajumpaa, ja monessa tapauksessa jopa hyvin rikollista toimintaa esim. Koskelan surmatapaus. Nykypäivänä on helppo kiusata esimerkiksi netissä, ja sitä pystyy myös tehdä nimettömästi.

Tiedätkö, mikä lasketaan kiusaamiseksi? Kiusaaminen ei välttämättä kuitenkaan nykyään ole niin näkyvää kuin aikaisemmin, kyseessä voi olla henkinen väkivalta sekä nettikiusaaminen, joka yhdistyy koulumaailmaan. Netissä tapahtuva kiusaaminen ei näy päällepäin, vaan kiusatun tulisi itse mainita ja kertoa asiasta, asia, jota harvoin kiusattu uskaltaa tehdä. Lapset eivät mielellään kerro kiusatuksi joutumisesta koulun henkilökunnalle pelätessään oppilaiden kostoa. Kun koulukiusatuilta on kysytty, kenelle he ovat kertoneet kiusaamisesta, tyypillisin vastaus on: ei kenellekään. Kiusatut oppilaat eivät kovin usein kerro kokemuksistaan edes kotona, koska häpeävät kiusaamisen kohteeksi joutumistaan ja/tai pelkäävät vanhempiensa syyllistävän heitä ja vanhempien ajattelevan, että he ovat itse aiheuttaneet kiusaamisen. (Pörhölä s.a.)

Ryhmämme teki opintojakson oppimistehtävänä ruohonjuurisarjakuvan, jossa näkyy kuinka tulisi ja ei tulisi toimia, kun oppilas kertoo kiusaamisesta (Kuva 1). Ajatuksena on, että kaikkien tulisi puuttua kiusaamiseen eikä koskaan vähätellä kiusatun tuntemuksia. Sarjakuvaa voisi käyttää esimerkiksi julisteena koulujen seinillä, jolloin se olisi muistuttamassa tärkeästä asiasta.

Kuva 1. Vastuu puuttua kiusaamiseen 

Menetelmää voisi soveltaa esittelemällä sitä opettajille ja oppilaille.  Ruohonjuurisarjakuvamme olisi kaikkien nähtävissä koulun tiloissa. Lisäksi on tärkeää saada luotua keskustelua kiusaamisesta, kiusaamiseen puuttumisesta sekä kiusaamisen vaikutuksista. Kiusaamisen tunnistaminen vaatii koulun aikuisilta herkkyyttä lasten sanattoman ja sanallisen viestinnän sekä heidän vuorovaikutussuhteidensa havainnoinnissa. Sekä koulun henkilökunnan että oppilaiden tulee tietää, millaista kiusaaminen ja kiusaamisviestintä voivat olla. Lapsille pitäisi kertoa jo pienestä pitäen, ottaen huomioon lapsen ikä ja ymmärrys ettei muita tule kiusata ja mitä kiusaamisesta voi seurata.

Mielestämme taidelähtöisellä toiminnalla saa enemmän huomiota ja keskustelua aikaiseksi kuin tavanomaisilla “tiedotelappusilla”. Lisäksi taidelähtöiset menetelmät voivat toimia hyvänä muistutuksena julkisissa tiloissa, kuten koulun käytävillä.

Lähteet

Pörhölä, M. Koulukiusaaminen terveystiedon opetuksen haasteena. Opetushallitus. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/koulukiusaaminen-terveystiedon-opetuksen-haasteena [viitattu 7.5.2021]

Kirjoittajat
Kirjoittajat Ansa Haikarainen, Petra Härkönen, Milla Kuronen ja Janette Vihilä ovat Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelijoita.

Osallisuudesta eväitä elämään

Kirjoittajat: Eveliina Mannila ja Milla Mäiseli

Haastattelimme opintoihimme liittyen lastenkodissa työskentelevää sosionomia, ja hän nosti esiin työnsä tärkeimmäksi kehittämiskohteeksi lasten ja nuorten osallisuuden lisäämisen. Tästä muotoutui blogikirjoituksemme aihe liittyen osallisuuteen sijaishuollossa ja sen antamiin valmiuksiin nuorten itsenäistymiseen.

Mitä laki sanoo osallisuudesta?

Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) määrätään lapsen osallisuudesta. Lain mukaan lasta tulee kuulla häntä itseään koskevassa lastensuojeluasiassa, jos se ei ole haitaksi tai vaaraksi hänelle itselleen tai hänen läheisilleen. Lapsen mielipide ja toivomukset tulee ottaa huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa huomioiden. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (8.4.1983/361) ohjeistaa myös, että sijaishuollon tehtävänä on kasvattaa lasta vastuullisuuteen ja aikuisuuteen sekä edistää ja tukea lapsen itsenäistymistä.

Millaiset valmiudet osallisuus ja itseään koskevien päätösten tekoon osallistuminen antaa nuorten itsenäistymiseen? Tähän kysymykseen lähdimme etsimään vastauksia.

Millaiset eväät itsenäistymiseen tarjotaan sijaishuollossa?

Leinosen (2017) pro gradu -tutkielman mukaan sijaishuollossa olevien nuorten osallisuus on hyvin vajavaista, erityisesti itsenäistymiseen liittyen. Merkittävä vaikutus nuorten osallisuuden mahdollistajana ja nuorten itsenäistymiseen liittyvien taitojen valmentamisessa on nimenomaan sijaishuoltopaikalla.

Nuoret saavat Lahtisen (2017) mukaan hyvin vaikuttaa jatko-opintojen ja sijaishuollon jälkeisen asuinpaikan valintaan. He kaipaavat kuitenkin enemmän tietoa vaihtoehdoista. Nuoret pitivät työntekijöiden antamaa tietoa hyvin koulu- ja työkeskeisenä.  Esimerkiksi eräs nuori koki tulleensa täysin torpatuksi, kun hän suunnitteli koulukodin jälkeen pitävänsä pari välivuotta totutellen koulukodin ulkopuoliseen elämään. Ohjaajan mielestä hänen olisi ollut parempi hakeutua suoraan jatkokoulutukseen. (Lahtinen 2017.)

Nuoret nostivat Lahtisen (2017) haastatteluissa esiin käytännön työ- ja harrastuskokeilujen järjestämisen sekä koulukodin ulkopuolella vietetyn ajan parhaina tapoina lisätä osallisuutta tukevaa tulevaisuuden suunnittelua. Nuorilla oli myös pelkoa siitä, onko heillä riittävästi taitoja siviilielämään koulukotielämän jälkeen.

Millaisia eväitä nuoret kaipaavat itsenäiseen elämään?

Nuoret toivat esille haluavansa tietoa ja käytännön neuvoja liittyen raha-asioihin ja ihmissuhteisiin. Lahtisen haastattelemilla nuorilla oli tunne, etteivät he saa riittävästi ohjausta ja opetusta tulevaisuutta varten ajan puutteen vuoksi. Tässä esimerkkinä erään nuoren kokemus: ”Mut kerran ku mä olin yksin tääl ja muut oli lomil ja tääl oli kaks ohjaajaa ni katottiin netis tuntikausii kaikkii asumisjuttuja ja koulujuttuja.” (Lahtinen 2017.) Juuri tällaista kiireetöntä keskustelua nuoret kaipaavat.

Lähteet

Lahtinen, H. 2017. Nuorten kokemukset osallisuuden ja kuulluksi tulemisen toteutumisesta koulukodin arjessa. Turun yliopisto. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201708047866 [viitattu 7.5.2021].

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361

Lastensuojelulaki 13.4.2007/417 

Leinonen, P. 2017. Nuorten kokemuksia osallisuudesta ja suunnitelmallisesta sosiaalityöstä sijaishuollon aikana. Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-201703101092 [viitattu 6.5.2021]. 

Kirjoittajat

Kirjoittajat Eveliina Mannila ja Milla Mäiseli opiskelevat Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa sosionomeiksi ensimmäistä vuotta.

Iäkkäiden kokema väkivalta ja korona

Kirjoittaja: Jenni Jäske

Joka kolmas ikääntyneistä on kohdannut lähisuhdeväkivaltaa. Aiheesta puhutaan hyvin vähän vielä nykyäänkin. Aiheeseen liittyy syyllisyyden, pelon ja häpeän tunteita. Se estää iäkkäitä kertomasta kaltoinkohtelusta ja hakemasta apua. Aiheen nostaminen yleiseen keskusteluun voi madaltaa kynnystä hakea apua. Myös tietoisuus lisääntyy puhumalla. Lait velvoittavat avun tarjoamiseen väkivallan uhreille. (Takkula-Heikkinen, Mäkiranta & Vesala 2019, 2-5.)

Seuraava runo on otettu sivulta Radikaalia mielenterveyttä ja runon nimi on pyyntöjä:

”Voinko minä kutsua sinua traumaksi?

Sinä muodoton, hämärästä

selkärankaan syöksyvä sinä.

Saanko vielä olla rikki,

hapuileva, arka?

Saanko ottaa sinut syliini ja muovailla?

Saanko kertoa sinut?

Saanko kertoa sinut

nimeltä mainiten, voiko se nimi

olla trauma, ovatko minun asiani

menneet kylliksi päin vittua onko tämä kipu todellista

Saanko päästää sinusta irti?”

kirjoitti: varhain [Sadanne]

(Lähde: Radikaalia mielenterveyttä 2019)

Tunnista väkivalta

Väkivallan tunnistaminen ja avun tarjoaminen on erityisen tärkeää. Viitteitä väkivallasta voi antaa fyysiset näkyvät vammat, kuten mustelmat ja ruhjeet. Väkivallan uhrin käytös voi myös muuttua äkillisesti iloisesta apaattiseen. (THL 2021.) Väkivallan uhrin oloa saattaa helpottaa tieto, ettei ole yksin. Tehdään väkivallasta aihe, josta voidaan puhua. Madalletaan kynnystä hakea apua ilman häpeän ja syyllisyyden tunnetta.

Pohdintaa koronan vaikutuksesta väkivaltaan

Koronan myötä kaikki palvelut ja kohtaamispaikat ovat olleet kiinni. Elinympäristö on rajautunut hyvin pieneksi. Ennen koronaa harrastukset ja ystävät saattoivat täyttää päivän. Koronan aikana kodista on poistuttu vain käymään pikaisesti kaupassa ja ehkä lenkillä. Lähisuhdeväkivallan uhreille korona-aika on varmasti ollut rankkaa. Kotoa ei pääse pois kuten ennen. Lisäksi palvelut ovat saattaneet siirtyä etäpalveluihin, jolloin väkivallan vaara on vaikeammin havaittavissa. Koronan myötä yksinäisyys on voinut lisääntyä. Paljon tapahtuu suljettujen ovien takana, jonne meillä ei ole pääsyä rajoitusten myötä.

Kuva: Pixabay

Kuinka saada apua toisen huomaamatta?

Sosiaalisessa mediassa on levinnyt väkivallan uhrien hätäviesti. Hätäviesti leviää nyt myös Suomessa (Kaksplus 2021). Hätäviesti viitotaan kädellä. Kyseessä on signal for help -käsimerkki. Käsimerkistä voi olla apua, jos toinen osapuoli ymmärtää sen ja hälyttää apua paikalle. Käsimerkin hyödyt ovat siinä, että se on huomaamaton tehdä. Väkivaltainen läheinen saattaa kontrolloida viestejä ja puheluita sekä tarkistaa ne. Käsimerkillä voit pyytää apua huomaamattomasti esim. videopuhelussa tai postimieheltä. Hätäviesti kädellä tehdään seuraavasti:

  1. Avaa kämmen
  2. Paina peukalo kämmentä vasten
  3. Laske loput neljä sormea peukalon päälle.

(Canadian women’s foundation. n.d.)

Pohdintaa

Iäkkäiden väkivalta on vakava asia. Ei kukaan halua kohdata väkivaltaa nuorena eikä vanhana. Sen takia olisi erityisen tärkeää huomata merkit mahdollisesta väkivallasta ja ottaa asia puheeksi sekä ilmoittaa asiasta. Syyllisyyden ja häpeän tunteita voidaan vähentää ymmärtämällä ja kuuntelemalla. Ole siis läsnä, kuuntele ja kerro, ettei vika ole väkivallan uhrissa. Tärkeää on ohjata avun piiriin ja mahdollisiin vertaistukiryhmiin. Vertaistuen avulla väkivallan uhrit saavat mahdollisuuden ymmärtää, ettei vika ole heissä ja oppivat taas arvostamaan itseään. Vertaistukiryhmissä saa myös neuvoja, kuinka asiasta päästä yli, vaikka väkivallan arvet eivät katoa koskaan.

Mielestäni on erityisen tärkeää, että tietous signal for help -käsimerkistä on levinnyt, koska se voi olla ainoa keino pyytää apua huomaamattomasti. Tietouden lisääntyessä on tietenkin vaara, että väkivallan tekijä ymmärtää käsimerkin myös, mikä vaikeuttaa avun pyytämistä ja saamista. Siitä huolimatta käsimerkin plussat ovat sen huomaamattomuus ja helppous. Sen pystyy tekemään myös salaa.

Loppusanat

Tunnista ja toimi.  Eli tunnista väkivalta ja toimi sen lopettamiseksi tai sen ehkäisemiseksi. Tavoitteeni kirjoituksellani on muistuttaa, että väkivaltaa voivat kokea kaikki ikään, kokoon, väriin tai vammaan katsomatta. Ikävä kyllä työssäni muistisairaiden kanssa näen väkivaltaa lähes päivittäin, kun asukkaat haukkuvat ja huitovat toisiaan. Työntekijänä saa olla koko ajan valppaana, jotta väkivaltaisia tilanteita syntyisi mahdollisimman vähän. Ikävä kyllä kaikkea ei voi nähdä, mutta kaikki tekevät parhaansa, jotta ketään ei satu henkisesti eikä fyysisesti. Toivon jokaiselta rohkeutta ottaa väkivalta puheeksi. Niin kauan kuin aihe on tabu, aiheesta puhutaan vähän ja avun hakemisen kynnys pysyy korkeana.

Lähteet

Canadian Women’s foundation. N.d. Signal for help. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://canadianwomen.org/signal-for-help/ [viitattu 23.4.2021]

Kaksplus. 2021. Pelastaisiko käsimerkki uhkaavasta tilanteesta? WWW-dokumentti. Saatavissa: https://kaksplus.fi/perhe/kasvatus/signal-for-help-kasimerkki-leviaa-nyt-myos-suomessa/. [viitattu 17.5.2021]

Radikaalia mielenterveyttä. 2019. Pyyntöjä-runo. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://radikaaliamielenterveytta.blog/2019/06/14/pyyntoja-runo/ [viitattu 23.4.2021]

Takkula-Heikkinen, K., Mäkiranta, T. & Vesala, R. 2019. Älä ohita vanhuksen kaltoinkohtelua. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/263360/Takkula-Heikkinen_Kristiina.pdf?sequence=2&isAllowed=y [viitattu 23.4.2021]

THL. 2021. Lähisuhdeväkivallan tunnistaminen. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://thl.fi/fi/web/ikaantyminen/hyvinvointia-vanhuuteen/lahisuhdevakivallan-tunnistaminen [viitattu 23.4.2021]

Kirjoittaja

Kirjoittaja Jenni Jäske on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija sekä lähihoitaja vanhusten parissa.

Mielen taakkojen keventämisestä

Kirjoittaja: Katja Saikkonen

Elämme maassa, jossa jokaisella on mahdollisuus saavuttaa omalla sinnikkyydellään lähes mitä vain. Olemme katajainen, taipumaton ja tutkimusten (Helliwell ym. 2021) mukaan jopa maailman onnellisin kansa. Jo pienestä pitäen moni vanhempi voi toivoa lapsensa kasvavan itsenäiseksi, osallistuvaksi, pohdiskelevaksi ja menestyväksi tulevaisuuden tekijäksi. Tähän ennalta suunniteltuun elämän käsikirjoitukseen voi kuitenkin tulla myös sellaisia tapahtumia, joita kukaan tuskin siihen olisi lapsuudessaan kirjoittanut.

Tästä ennalta suunnittelemattomasta elämänkulusta kertoo Mielen tasapainoa -kolumnisarjassa nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28). Hän muistuttaa, ettei kukaan lapsena haaveile tulevansa isona mielenterveyskuntoutujaksi tai, kuten hän itse itseään kuvailee, hulluksi (”Kaisa” 2021, 28). Joistakin kuitenkin tulee. Eläketurvakeskuksen vuoden 2020 Suomen työeläkkeensaajat -tilaston mukaan kolmannes kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä on myönnetty mielenterveysperusteisesti (Eläketurvakeskus 2021). Mitä nuorempi ikäluokka on kyseessä, sitä suurempi on mielenterveydenhäiriöiden mukaan myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden prosentuaalinen osuus. Alle 35-vuotiaista 77 % oli saanut työkyvyttömyyseläkepäätöksensä mielenterveysperusteisesti ja 35–44 -vuotiaistakin 55 % (Eläketurvakeskus 2021).

Nykyään käytetty ilmaus mielenterveyskuntoutuja on paljon toiveita herättävämpi kuin mielisairas. Kuntoutuja on oletusarvoisesti matkalla kuntoutumiseen ja lopulta taas ”normaaliin” elämään. Sairas taas viittaa olotilaan, jossa ihminen kärsii sairaudesta ja sen elämää hankaloittavista oireista. Kuntoutuminen sinänsä on ihanteellinen tavoite, ja sitä varmasti moni mielenterveysongelmien kanssa painiva toivookin. Julkisuudessa puhutaan nykyään kiitettävästi mielenterveysongelmista, niiden kanssa elämisestä ja kuntoutumisesta. Myös netti on täynnä niin virallisia kuin epävirallisiakin ohjeistuksia siitä, kuinka tukea omaa henkistä hyvinvointiaan ja mielenterveyttään. Julkisuuden henkilöiden selviytymistarinoita lukiessa ja mielenterveyden kättä (kuvaus siitä, mistä mielenterveys koostuu) tuijottaessa voi tuntua, että eihän se nyt niin kamalaa ehkä olekaan –  jos omakin mieli sattuisi joskus järkkymään. Siitä vaan terapiaa ja lääkettä, ja kohta taas voi normaali elämä jatkua. Mutta aina se ei menekään näin.

Toisenlainen totuus tulee esiin niiden mielenterveyskuntoutujien suusta, jotka kätkeytyvät noiden aiemmin mainittujen prosenttilukujen taakse. Heidän kokemuksiaan on kuullut pro gradu -tutkielmassaan Katri Tuomi (2014). Tuomen (2014, 69) haastattelemien mielenterveyskuntoutujien mukaan yksi kuntoutumista hankaloittava tekijä on vaikeus saada tarvitsemaansa hoitoa. Todellisuudessa ei vain kävellä lääkärille ja sieltä resepti kourassa terapiaan. Lisäksi Tuomen (2014) haastattelemat mielenterveyskuntoutujat olivat työkyvyttömyyseläkkeellä eli he oletettavasti tarvitsisivat laadukasta ja monipuolista tukea kuntoutuakseen.

Myös nimimerkki Kaisa (2021, 28) kertoo oman kokemuksensa kautta mielenterveyskuntoutujan arjen olevan ajoittain kaukana julkisuuden selviytymistarinoista. Silloin, kun oma toimintakyky on sillä tasolla, että ruokavalio koostuu einespizzoista ja ainoa huvi on tupakointi, kuten Kaisa (2021, 28) asian ilmaisee, voi havaita mielenterveyden järkkymisen vaikuttavan elämään aika tavalla. Saatamme yksipuolisesti kuulla niitä tarinoita, joissa ongelmat on selätetty ja ihminen on palannut takaisin yhteiskunnan osallistuvaksi jäseneksi. Voi vain pohtia, minkälaisen lisätaakan nämä sinänsä hyvää tarkoittavat ja mielenterveyshäiriöiden leimaa vähentävät tarinat tuovat niille, joille jo hampaiden lankaus aamuisin on suuri voimainkoetus.

Empatia on kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Empatia näyttelee tärkeää osaa kaikissa ihmissuhteissamme. Sitä toivoisi nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28) löytyvän kaikille mielenterveytensä kanssa kipuileville, ei vain selviytyjille. Tuomi (2014, 76) nostaa esiin mielestäni tärkeän näkökohdan siitä, voisiko yksilö päästä tasavertaisesti osalliseksi yhteiskuntaamme muuten kuin työn tai opiskelun kautta. Voisimmeko nähdä toisten auttamisen tai ystävänä ja läheisenä olemisen työn kanssa yhtä tärkeinä osallisuuden muotoina (Tuomi 2014, 76)? Mielenterveyskuntoutujan tai työkyvyttömyyseläkeläisen lisätaakkaa tällainen ajattelu voisi ainakin keventää.

Lähteet

Eläketurvakeskus. 2021. Suomen työeläkkeensaajat. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.etk.fi/tutkimus-tilastot-ja-ennusteet/tilastot/tyoelakkeensaajat/ [viitattu 22.4.2021].

Helliwell, J.F., Layard, R., Sachs, J.D., De Neve J-E., Aknin L.B. & Wang, S. (toim.) 2021. World Happiness Report 2021. New York: Sustainable Development Solutions Network. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://worldhappiness.report/ [viitattu 17.5.2021].

”Kaisa”. 2021. Hullu mielenterveyskuntoutuja. Alueviesti 9/2021, 28.

Tuomi, K. 2014. ”Et sä voi sanoo kellekään tän ikäsenä, et mä oon eläkkeellä” Mielenterveyden häiriön vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevien nuorten aikuisten identiteetti ja toimijuus. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201410222237 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Katja Saikkonen on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Xamkissa.

Lapsiperheköyhyys ja sen vaikutukset lapsen elämään

Kirjoittajat: Jennamari Heikkinen ja Hanni Mutanen

Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä voi paremmin kuin koskaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin terveydellisesti. Suomessa on kuitenkin myös paljon köyhiä ja huono-osaisia lapsiperheitä. Köyhyys johtuu useasti vanhempien työttömyydestä tai matalapalkkaisuudesta. Suomessa lapsiperheköyhyys on lisääntynyt, minkä myötä eriarvoisuus on yleistynyt. Köyhyys vaikuttaa lapsen elämään useiden asioiden kautta, ja eri-ikäiset lapset kokevat perheen köyhyyden mukanaan tuomat haasteet eri tavoin. (Kallio ja Hakovirta 2020, 2.)

Köyhyys ja taloudellinen niukkuus ovat asioita, jotka yhdistetään usein huono-osaisuuteen. Kaikki, jotka elävät köyhyysrajalla tai sen alapuolella eivät kuitenkaan välttämättä koe itseään huono-osaisiksi. Tähän vaikuttaa yksilön käsitys siitä, millaiset kriteerit hän asettaa hyvän elämän vähimmäisvaatimuksiksi. Yksilön itse kokemalla köyhyydellä tarkoitetaan Vuoren mukaan (2012, 16) subjektiivista köyhyyttä. Köyhyyden aiheuttamalla taloudellisella tilanteella voi olla vaikutuksia myös lapsiperheiden sosiaaliseen toimintakykyyn. Tämä voi näkyä tilanteissa, joissa eri lähtökohdista tulevat perheet toimivat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat tätä kautta tulla vertailluiksi toisiinsa.

Perheen köyhyys näyttäytyy lapsen arjessa monin eri tavoin. Lapset voivat verrata oman perheensä taloudellista tilannetta esimerkiksi ruoan, asumisen, vaatteiden ja muun materian suhteen kavereidensa perheiden tilanteeseen. Köyhyys nousee esille myös muussa perheen arjessa, kouluympäristössä, harrastusmahdollisuuksissa sekä lomien ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksissa. Köyhyys voidaan jakaa kodin sisäisiin ja ulkopuolisiin tekijöihin. Jako ei kuitenkaan käytännössä toimi näin jyrkästi, vaan perheen ja kodin olosuhteet heijastuvat myös kodin ulkopuolelle. (Luosujärvi 2017, 40–47.)

Luosujärvi (2017, 48) tarkastelee kahdeksaa toimijuutta, joita köyhien perheiden lapset ovat omaksuneet perheen kokeman vähävaraisuuden myötä. Nämä kahdeksan toimijuutta ovat selviytyjä, huolehtija ja ymmärtäjä, epäilevä ja harmistunut, syyllisyyttä poteva, lannistunut tai lannistettu, sinnittelijä, kiitollinen ja toiveikas. Se, mihin rooliin lapsi asettuu, riippuu paljon hänen luonteestaan ja persoonallisuudestaan sekä lapsen saamasta kasvatuksesta. Lapsi voi myös omaksua useamman roolin samanaikaisesti.

Lapsen kasvaessa elinympäristö luo yhä enemmän paineita siitä, mitä lapsella tulisi elämässään olla. Lapsen sosiaaliset piirit kasvavat ja lapsi tulee koko ajan tietoisemmaksi siitä, mitä hänellä itsellään on ja vertaa sitä muihin. Tästä kaikesta voi kehittyä lapselle virheellinen käsitys siitä, mitkä ovat lähtökohtaisia perustarpeita. Esimerkiksi jo esikouluikäinen lapsi osaa vaatia itselleen merkkivaatteita sosiaalisen ympäristön luomien paineiden myötä. Kasvaessaan lapselle voi kehittyä lisää yhä suurempia ympäristön asettamia vaatimuksia.

Lapset ja nuoret saattavat hävetä perheidensä taloudellista tilannetta. Tämän päivän trendi kaiken ikäisten keskuudessa tuntuu olevan, että elämän hyviä puolia pyritään korostamaan ja huonot puolet lakaistaan mieluummin maton alle. Lisäksi ihmiset ovat usein tänä päivänä materiakeskeisiä, ja elämänlaatua mitataan sen mukaan, kuinka paljon materiaa ihminen omistaa. Erityisesti nuoret kiertävät kielenkäytössään usein köyhä-sanan käytön välttääkseen tietynlaisen leiman syntymistä. (Luosujärvi 2017, 72.)

Lähteet

Hakovirta, M. ja Kallio J. 2020. Lapsiperheiden köyhyys & huono-osaisuus. E-kirja. Tampere: Vastapaino. Saatavissa: https://www.ellibslibrary.com/reader/9789517688666 [viitattu 26.4.2021]

Luosujärvi, O. 2017. Perheen köyhyys nuorten kokemana. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Sosiaalityö. Pro gradu -tutkielma. WWW-sivu. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/53444/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201704021858.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 26.4.2021]

Vuori, A. 2012. Vähävaraisten lapsiperheiden hyvä vointi ja sen tukeminen. Tampereen yliopisto. Terveystieteiden yksikkö. Väitöskirja. WWW-sivu. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66970/978-951-44-8980-8.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 26.4.2021]

Kirjoittajat

Kirjoittajat Jennamari Heikkinen ja Hanni Mutanen ovat ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelijoita Xamkissa.

Miten iäkäs läheisesi voi?

Kirjoittaja: Helena Rinneaho

Iäkkäiden ihmisten yksinäisyys on ollut vahvasti median otsikoissa viime vuosina. Se on valtakunnallinen sosiaalinen ongelma, josta tuskin koskaan päästään eroon. Mielestäni on huolestuttavaa, että yhteiskuntamme arvokkaat jäsenet, iäkkäät ihmiset, viettävät päivänsä yksin kotona, vailla sosiaalista kanssakäymistä tai aktiviteettia.

Kotona asuvien iäkkäiden kokema yksinäisyys

Kangassalon ja Teerin teettämässä tutkimuksessa (2017, 284) iäkkäät kuvailevat yksinäisyyttä kielteisenä tunteena, joka aina välillä vain tulee. Se nähdään ikääntymiseen kuuluvana asiana, joka tulee sosiaalisten suhteiden vähenemisen myötä.

Entä jos yksinäisyyden tunne on normi, jonka kanssa luultavasti jokainen meistä joutuu vanhuudessaan elämään? Kun itse kuvittelen vanhoja päiviäni, siihen ei kuulu yksinäisyys. Kuvittelen sen viisauden täyteisenä, hauraana aikana, jolloin saan nauttia viimeisistä vuosistani tehden mielekkäitä asioita rakkaiden ympäröimänä, toimintakyvyn rajoissa tietenkin.

Iäkkäät toivovat arkeensa lisää sosiaalisia kanssakäymisiä, kohtaamisia ja toimintaa. Arjessa he viettävät paljon aikaa yksin, mikä lisää yksinäisyyden tunnetta. Päivät kuluvat yksin kotona, televisiota katsellen ja radiota kuunnellen. Joillekin ainoa ihmiskontakti päivässä on esimerkiksi ateriapalvelun työntekijä tai puhelu läheisen kanssa. Tähän toivottaisiin muutosta, esimerkiksi ulkoiluseuraa tai keskustelukaveria. Yksinäisyyteen toivotaan apua ja tukea ulkopuolelta, esimerkiksi läheisiltä tai vapaaehtoistyöltä. (Kangassalo & Teeri 2017, 285–286.)

Kuvan lähde: Pixabay

Yksinäisyyden ehkäisy

Yksinäisyyteen tulisi vastata ennaltaehkäisevästi ja varhaisen puuttumisen palveluilla. Hännisen tutkielmassa (2020, 47) käy ilmi, että yksinäisille ihmisille tällaisia palveluita tuottaa lähinnä kolmas sektori ja seurakunta. Palveluita voivat olla esimerkiksi ystävätoiminta tai erilaiset keskusteluryhmät. Suhtautuminen tällaiseen toimintaan on hyvin vaihtelevaa. Pitkään yksin olleella iäkkäällä voi olla valtava kynnys osallistua keskusteluryhmään tuntemattomien kanssa. (Hänninen 2020, 47–48.)

Kangassalon ja Teerin (2017, 283) artikkelista käy ilmi, että iäkkäät kokevat luontevammaksi osallistua toimintaan toisen ihmisen kanssa kuin yksin. Gerontologisen sosiaalityön nykyresurssit ovat valitettavasti niin huonot, ettei saattaminen tai ryhmään osallistuminen iäkkään kanssa ole mahdollista. Kolmannen sektorin palveluita ei tuoteta kotiin juuri lainkaan, joten liikuntarajoitteinen, kotona asuva iäkäs jää helposti palvelun ulkopuolelle. (Hänninen 2020, 46–48.)

Ehdottomana haasteena näen sen, ettei yksinäisyyttä ennaltaehkäiseviä palveluja tuoda juurikaan kotiin (Hänninen 2020, 48). Tämä on mielestäni huolestuttavaa, koska yleinen tavoite on, että ihminen pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kotona.

Iäkkäiden yksinäisyys ja sen ennaltaehkäisy on asia, johon pitäisi ehdottomasti kiinnittää vielä enemmän huomiota. Toivon, että jokainen pysähtyisi osaltaan miettimään, voiko itse tehdä asialle jotain. Vapaaehtoistoimintaan liittyminen on tehty nykyaikana helpoksi. Kirjoittamalla Googleen ”vapaaehtoistyö”, tuloksiin tulee lukuisia eri järjestöjä, joiden sivujen kautta voi ilmoittautua ja hakea vapaaehtoistyöhön.

Lisäksi omia lähellä olevia iäkkäitä ei tule unohtaa. Puhelu isovanhemmalle tai vanhemmalle, vie omasta elämästä vain pienen hetken, mutta voi auttaa iäkästä ihmistä selviytymään omastaan.

Lähteet

Hänninen, V. 2020. Sosiaaliset ongelmat ja niihin vastaamisen keinot gerontologisessa sosiaalityössä. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004294490 [viitattu 22.4.2021].

Kangassalo, R. & Teeri, S. 2017. Yksinäisyys kotona asuvien iäkkäiden elämässä. Gerontologia 31 (4), 278–290. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://doi.org/10.23989/gerontologia.63106 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Helena Rinneaho on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa.

Moniammatillisuus sosiaalialalla – uhka vai mahdollisuus?

Kirjoittaja: Sari Outinen

Moniammatillisuus on asiakaslähtöistä yhteistyötä. Moniammatillisen yhteistyön onnistuessa asiakas saa laadukasta palvelua. Työntekijät voivat myös yhdistää osaamistaan ja resursseja, mikä tuo yhteiskunnalle säästöjä. Moniammatillisuudesta, sen tärkeydestä ja hyödyistä puhutaan paljon opiskelujenkin yhteydessä. Olen kuitenkin huomannut, että moniammatillisuudesta kyllä puhutaan paljon, mutta se ei aina välttämättä toteudu arjessa – varsinkaan eri organisaatioiden välillä tapahtuvan yhteistyön kohdalla.

Moniammatillisuus voi olla joko organisaation sisällä esimerkiksi eri ammattiryhmien välillä tai eri organisaatioiden välillä tapahtuvaa yhteistyötä. Tavoitteena on saada aikaiseksi asiakaslähtöinen dialoginen vuorovaikutussuhde, sen ylläpitäminen sekä vallan, tiedon ja osaamisen jakaminen. (Sesay 2013.)

Yhtenä haasteena on, että ammattilaiset eivät ole valmiita toimimaan yhteistyössä tai organisaation rakenne tai toimintakulttuuri ei mahdollista yhteistoimintaa toisten ammattilaisten kanssa. Esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien kohdalla asiakkaan itse voi olla haastavaa tuoda kaikkia elämässään ja arjessaan olevia haasteita ja tuen tarpeita esille. He saattavat myös olla sairaudentunnottomia. Tällöin olisikin erityisen tärkeää eri ammattilaisten tehdä yhteistyötä, jotta asiakas saisi juuri hänen tarpeitaan vastaavat palvelut ja tuet. Kokemukseni mukaan esimerkiksi sosiaalityössä toiset pitävät vielä tiukasti kiinni ”omista” asiakkaistaan, ja heillä on vaikeuksia ottaa muiden ammattilaisten näkemyksiä vastaan tai jakaa tietoa sekä rakentaa yhdessä ratkaisuja asiakkaan tarpeisiin. Tämä nähtiin myös yhtenä haasteena Sandströmin ym. (2018) julkaisussa Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen kuvaamana.

Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalalla on asiakaslähtöistä, ja yhteistyössä asiakkaan ja eri ammattiryhmien kanssa vuorovaikutuksellisesti selvitetään asiakkaan tilanne, tarpeet, tarvittavat toimenpiteet ja ongelmien ratkaisut. Moniammatillisella yhteistyöllä voidaan säästää resursseja poistamalla päällekkäisiä toimintoja, auttaa hahmottamaan asiakkaalle, kuka tekee ja millä aikataululla sekä auttaa asiakasta saamaan laadukasta ja asiakaslähtöistä palvelua. (Sandström ym. 2018.)

Moniammatillisuuden hyödyt

Asiakaslähtöisyyden edellytyksenä on toimiva moniammatillinen yhteistyö (Sandström ym. 2018). Sosiaalityössä lähtökohtana tulisikin aina olla asiakas. Moniammatillisen työryhmän jäsenilta vaaditaan asiantuntijuutta, vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja. Edellytyksinä onnistumiselle on osata hahmottaa omaa ammatillisuutta uudella tavalla, osata ylittää asenteellisia rajoja, olla valmiita luopumaan oman ammattitaidon ja osaamisen rajojen vartioinnista sekä hallita oma ammattiala hyvin voidakseen jakaa ammatillisuutta toisille. (Sesay 2013.)

Moniammatillisuus voi onnistuessaan esimerkiksi vahvistaa asiakaslähtöisyyttä, tarjota mahdollisuuden oppia toisilta, tuoda työnjakoon sekä tiedonkulkuun selkeyttä sekä lisätä toisten arvostamisen ja heidän osaamisensa hyödyntämistä. Se lisää myös työhyvinvointia ja parantaa työilmapiiriä. (Sandström ym. 2018.)

Moniammatillisuuden haasteet

Moniammatillisen yhteistyön haasteita on monia. Luottamuksen puute ehkäisee kaikenlaisen yhteistyön niin asiakkaan ja työntekijän kuin eri työntekijöiden välillä. Yhteisen kielen puuttuminen voi haitata yhteistyötä ja kieliä myös yhteisten ajatusten puuttumisesta. (Huhtamäki 2019, Sesay 2013). Myös kiire nähdään yhtenä haasteena moniammatilliseen työhön. Tällöin oman työn hallinta on vaikeaa ja haasteena on löytää yhteinen aika työntekijöiden kesken. (Huhtamäki 2019.)

Tiedonkulun ongelmat, tietoturvallisuus sekä lainsäädäntö esim. vaitiolovelvollisuus sekä itsemääräämisoikeus vaikeuttavat omalta osaltaan moniammatillisuuden onnistumista. Erilaiset näkemyserot eri ammattiryhmien kesken tuovat haastetta yhteistyön onnistumiselle samoin kuin omasta lähtökohdasta kiinni pitäminen tai toisten ammattiryhmien osaamisen tunnistamisen puute. Tällöin asiakasta ja hänen läheisiään ei huomioida kokonaisvaltaisesti palveluissa. (Huhtamäki 2019, Sandström ym. 2018.)

Mielestäni moniammatillisuus on mahdollisuus sosiaalialalla. Olenkin saanut olla mukana rakentamassa yhteistyötä eri ammattilaisten kanssa asiakaslähtöisemmäksi. Haasteet ovatkin muutettavissa hyödyiksi ja mahdollisuuksiksi. Moniammatillisuuden merkitystä, osaamista ja ymmärrystä on vain vietävä enenevissä määrin kentälle. Se vaatii tekijöiltään asennemuutosta ajatteluun ja työtapoihin sekä joustavuutta ja sitoutumista. Onnistuessaan se tarvitsee myös esimiehiltä ymmärrystä moniammatillisuudesta ja sen hyödyistä. Aluksi se voi saada aikaan myös muutosvastarintaa ja vaatia enemmän resursseja. Pidemmällä aikavälillä asiakas saa helpommin juuri hänen tarpeisiinsa kohdennetut palvelut ja tuet. Ammattilainen hyötyy osaamisen ja työn jakamisesta sekä työhyvinvoinnin lisääntymisestä.

Lähteet

Huhtamäki, L. 2019. Paljon palveluja tarvitsevien yhteisasiakkaiden loukot sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi/handle/10024/105652. [viitattu: 9.4.2021].

Sandström, S., Keiski-Turunen, A., Hassila, L., Aunola, E. & Alahuhta, M. 2018. Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen kuvaamana. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 44. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/152021/ePooki%2044_2018.pdf?sequence=1&isAllowed=y. [viitattu: 4.10.2020].

Sesay, A. 2013. Tarkastelussa moniammatillinen yhteistyö ja sen edellytykset. Elinikäisen ohjauksen verkkolehti. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://verkkolehdet.jamk.fi/elo/2013/03/28/tarkastelussa-moniammatillinen-yhteistyo-ja-sen-edellytykset/. [viitattu: 4.10.2020].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Sari Outinen on toisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (XAMK) monimuotototeutuksessa

Rajat ja rakkaus Suomen lastensuojelulaitoksissa

Kirjoittaja: Iiris Pitkämäki

Pihlajamäki (2017) toteaa sosiaalityön pro gradu -tutkielmassaan, että nuori tarvitsee sääntöjä noudattaakseen sisäistä motivaatiota, joka nousee kohdatuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksesta. Rakkauden kokemuksen on siis oltava sääntöjen noudattamisen perusta. Muutoin riskinä on, että nuori ei ymmärrä sääntöjen tarkoitusta ja lastensuojelulaitoksen työntekijän hyvää tahtoa rajojen taustalla. Nuoret tulevat lastensuojelulaitoksiin kuitenkin pääasiassa perheistä, joissa rajojen asettaminen ja lapsen ja aikuisen välistä kunnioitusta rakentava kasvatus ei ole toteutunut. Nuorilta on kotona puuttunut huolenpito ja turva. Heillä ei ole kokemusta rakastetuksi ja kohdatuksi tulemisesta, mikä näkyy erilaisina käytöksen, kasvun ja kehityksen ongelmina. Tällöin korostuu lastensuojelulaitoksen rooli rakkauden ja rajojen asettajana. (Pihlajamäki 2017, 3, 16, 52–53.)

Auktoritatiivinen kasvatustyyli kuvaa tätä rajojen ja rakkauden tasapainottelua (kuva 1). Auktoritatiivisessa kasvatustyylissä rakkaus ja rajat (toisin sanoen vastaanottavaisuus ja vaativuus) ovat tasapainossa, eli kumpaakin kasvatuksellista osa-aluetta painotetaan yhtä paljon. Autoritaarisessa kasvatustyylissä kontrolli korostuu vanhempien osoittamien positiivisten tunteiden kustannuksella, sallivassa kasvatustyylissä tilanne on päinvastoin. Laiminlyövässä kasvatustyylissä puuttuvat sekä rakkaus, että rajat. Tällainen rajojen ja rakkauden tasapaino on kaiken kasvatuksen ihanne, tavoite ja lähtökohta. (Rajaniemi & Ylisuutari 2017, 15–16.)

Kuva 1. Rakkauden ja rajojen tasapaino kasvatuksessa

Lapset tulevat lastensuojelulaitokseen hyvin erilaisista taustoista, joita kuitenkin yhdistävät lapsuuden traumaattiset kokemukset ja sijoittamisen kriisi. Lapsi ei näistä lähtökohdista johtuen kykene välttämättä rakentamaan laitoksen henkilökuntaan korjaavaa kiintymyssuhdetta. Miten osoittaa rakkautta lapselle, joka ei rikkonaisuuttaan pysty ottamaan sitä vastaan? Miten asettaa rakkaudelliset rajat lapselle, joka ei voi kokea rakkautta? Tällöin nousee esiin terapeuttisten menetelmien tarpeellisuus.  

Erilaisista terapeuttisista menetelmistä erityisesti DDP (Dyadic Developmental Psychotherapy eli vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia) keskittyy tähän ongelmaan. DDP pyrkii korjaamaan vaurioituneen kiintymyssuhdemallin ytimen, ja mahdollistamaan uusien, parantavien kiintymyssuhteiden synnyn. Näissä rakastavissa, turvallisissa suhteissa rakentuu lapsen henkinen hyvinvointi (kuva 2). Tämä hyvinvointi sisältää perusturvallisuuden kokemuksen, oman elämänsä aktiiviseksi toimijaksi voimaantumisen ja myönteisen minäkuvan kehittymisen. Nämä kaikki ovat nuorelle elintärkeitä rakennuspalikoita elämän ja tulevaisuuden luomiseksi. (Timonen-Kallio ym. 2017, 18–21.)

Kuva 2. Suhteissa rakentuva lapsen hyvinvointi (Fattorea, ym. (2009) mukaillen Timonen-Kallio, ym. 2017, 19)

Kiintymyssuhdemallin korjaantuminen on usealle nuorelle ainoa väylä, jota pitkin he pystyvät hyödyntämään lastensuojelulaitoksen tarjoaman auktoritatiivisen kasvatuksen eheyttävän vaikutuksen. Erilaisten terapiamuotojen ja erityisesti DDP-terapian avulla lastensuojelulaitoksen auktoritatiivisen kasvatuksen suojissa lapsi voisi kokea lähtökohdistaan huolimatta lapsuuden merkittävämmän tehtävän toteutuvan: Hän voisi kokea olevansa rakastettu ja turvassa. Valitettavasti olemassa olevia työvälineitä tällaiseen lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseen ei useinkaan käytetä. Suurimmassa osassa lastensuojelulaitoksia ei ole erinäisiin terapiamuotoihin koulutettua henkilökuntaa eikä resursseja kouluttamisen toteuttamiseen. (Timonen-Kallio ym. 2017, 18–21.) 

Pihlajamäen (2017) työ ja Timonen-Kallion ym. (2017) laatima työpaperi nostavat esiin lastensuojelulaitosten arkea koskevia kriittisiä kysymyksiä: Onko kunnioitus, myötätunto, hyväksyntä ja tuki lastensuojelulaitoksissa yhtä runsasta kuin sääntöjen paljous? Onko rajoista mitään hyötyä lapsille, jos niiden takana vaikuttavat motiivit jäävät heille epäselviksi? Jääkö lastensuojelulaitosten tärkein tehtävä resurssipulan jalkoihin? Millä eväillä lastensuojelulaitosten nuorten odotetaan kehittyvän tasapainoisiksi, kiintymyssuhteisiin kykeneviksi aikuisiksi?

Vastausta odottaen,

Xamkin sosiaalialan opiskelija Iiris Pitkämäki

Lähteet

Pihlajamäki, P. 2017. ”Mikään ei saa mennä rikki, keneenkään ei saa sattua ja mitään peruuttamatonta ei saa tapahtua”: Tutkimus lastensuojelulaitosten säännöistä. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -työ. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi//bitstream/10024/101588/1/GRADU-1497863354.pdf [viitattu 21.4.2021].

Rajaniemi, S. & Ylisuutari, M. 2017. Vanhempien kasvatustietoisuus: Vanhempien käsityksiä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017121821765 [viitattu 21.4.2021].

Timonen-Kallio, E., Yliruka, L. & Närhi, P. 2017. Lastensuojelun terapeuttisen laitoskasvatuksen mallinnus. Työpaperi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132319/Tyo%cc%88paperi_2017_23_netti%20%282%29.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 21.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Iiris Pitkämäki on Xamkin sosiaalialan opiskelija.