Monthly Archives: toukokuu 2021

Mielen taakkojen keventämisestä

Kirjoittaja: Katja Saikkonen

Elämme maassa, jossa jokaisella on mahdollisuus saavuttaa omalla sinnikkyydellään lähes mitä vain. Olemme katajainen, taipumaton ja tutkimusten (Helliwell ym. 2021) mukaan jopa maailman onnellisin kansa. Jo pienestä pitäen moni vanhempi voi toivoa lapsensa kasvavan itsenäiseksi, osallistuvaksi, pohdiskelevaksi ja menestyväksi tulevaisuuden tekijäksi. Tähän ennalta suunniteltuun elämän käsikirjoitukseen voi kuitenkin tulla myös sellaisia tapahtumia, joita kukaan tuskin siihen olisi lapsuudessaan kirjoittanut.

Tästä ennalta suunnittelemattomasta elämänkulusta kertoo Mielen tasapainoa -kolumnisarjassa nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28). Hän muistuttaa, ettei kukaan lapsena haaveile tulevansa isona mielenterveyskuntoutujaksi tai, kuten hän itse itseään kuvailee, hulluksi (”Kaisa” 2021, 28). Joistakin kuitenkin tulee. Eläketurvakeskuksen vuoden 2020 Suomen työeläkkeensaajat -tilaston mukaan kolmannes kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä on myönnetty mielenterveysperusteisesti (Eläketurvakeskus 2021). Mitä nuorempi ikäluokka on kyseessä, sitä suurempi on mielenterveydenhäiriöiden mukaan myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden prosentuaalinen osuus. Alle 35-vuotiaista 77 % oli saanut työkyvyttömyyseläkepäätöksensä mielenterveysperusteisesti ja 35–44 -vuotiaistakin 55 % (Eläketurvakeskus 2021).

Nykyään käytetty ilmaus mielenterveyskuntoutuja on paljon toiveita herättävämpi kuin mielisairas. Kuntoutuja on oletusarvoisesti matkalla kuntoutumiseen ja lopulta taas ”normaaliin” elämään. Sairas taas viittaa olotilaan, jossa ihminen kärsii sairaudesta ja sen elämää hankaloittavista oireista. Kuntoutuminen sinänsä on ihanteellinen tavoite, ja sitä varmasti moni mielenterveysongelmien kanssa painiva toivookin. Julkisuudessa puhutaan nykyään kiitettävästi mielenterveysongelmista, niiden kanssa elämisestä ja kuntoutumisesta. Myös netti on täynnä niin virallisia kuin epävirallisiakin ohjeistuksia siitä, kuinka tukea omaa henkistä hyvinvointiaan ja mielenterveyttään. Julkisuuden henkilöiden selviytymistarinoita lukiessa ja mielenterveyden kättä (kuvaus siitä, mistä mielenterveys koostuu) tuijottaessa voi tuntua, että eihän se nyt niin kamalaa ehkä olekaan –  jos omakin mieli sattuisi joskus järkkymään. Siitä vaan terapiaa ja lääkettä, ja kohta taas voi normaali elämä jatkua. Mutta aina se ei menekään näin.

Toisenlainen totuus tulee esiin niiden mielenterveyskuntoutujien suusta, jotka kätkeytyvät noiden aiemmin mainittujen prosenttilukujen taakse. Heidän kokemuksiaan on kuullut pro gradu -tutkielmassaan Katri Tuomi (2014). Tuomen (2014, 69) haastattelemien mielenterveyskuntoutujien mukaan yksi kuntoutumista hankaloittava tekijä on vaikeus saada tarvitsemaansa hoitoa. Todellisuudessa ei vain kävellä lääkärille ja sieltä resepti kourassa terapiaan. Lisäksi Tuomen (2014) haastattelemat mielenterveyskuntoutujat olivat työkyvyttömyyseläkkeellä eli he oletettavasti tarvitsisivat laadukasta ja monipuolista tukea kuntoutuakseen.

Myös nimimerkki Kaisa (2021, 28) kertoo oman kokemuksensa kautta mielenterveyskuntoutujan arjen olevan ajoittain kaukana julkisuuden selviytymistarinoista. Silloin, kun oma toimintakyky on sillä tasolla, että ruokavalio koostuu einespizzoista ja ainoa huvi on tupakointi, kuten Kaisa (2021, 28) asian ilmaisee, voi havaita mielenterveyden järkkymisen vaikuttavan elämään aika tavalla. Saatamme yksipuolisesti kuulla niitä tarinoita, joissa ongelmat on selätetty ja ihminen on palannut takaisin yhteiskunnan osallistuvaksi jäseneksi. Voi vain pohtia, minkälaisen lisätaakan nämä sinänsä hyvää tarkoittavat ja mielenterveyshäiriöiden leimaa vähentävät tarinat tuovat niille, joille jo hampaiden lankaus aamuisin on suuri voimainkoetus.

Empatia on kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Empatia näyttelee tärkeää osaa kaikissa ihmissuhteissamme. Sitä toivoisi nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28) löytyvän kaikille mielenterveytensä kanssa kipuileville, ei vain selviytyjille. Tuomi (2014, 76) nostaa esiin mielestäni tärkeän näkökohdan siitä, voisiko yksilö päästä tasavertaisesti osalliseksi yhteiskuntaamme muuten kuin työn tai opiskelun kautta. Voisimmeko nähdä toisten auttamisen tai ystävänä ja läheisenä olemisen työn kanssa yhtä tärkeinä osallisuuden muotoina (Tuomi 2014, 76)? Mielenterveyskuntoutujan tai työkyvyttömyyseläkeläisen lisätaakkaa tällainen ajattelu voisi ainakin keventää.

Lähteet

Eläketurvakeskus. 2021. Suomen työeläkkeensaajat. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.etk.fi/tutkimus-tilastot-ja-ennusteet/tilastot/tyoelakkeensaajat/ [viitattu 22.4.2021].

Helliwell, J.F., Layard, R., Sachs, J.D., De Neve J-E., Aknin L.B. & Wang, S. (toim.) 2021. World Happiness Report 2021. New York: Sustainable Development Solutions Network. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://worldhappiness.report/ [viitattu 17.5.2021].

”Kaisa”. 2021. Hullu mielenterveyskuntoutuja. Alueviesti 9/2021, 28.

Tuomi, K. 2014. ”Et sä voi sanoo kellekään tän ikäsenä, et mä oon eläkkeellä” Mielenterveyden häiriön vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevien nuorten aikuisten identiteetti ja toimijuus. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201410222237 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Katja Saikkonen on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Xamkissa.

Lapsiperheköyhyys ja sen vaikutukset lapsen elämään

Kirjoittajat: Jennamari Heikkinen ja Hanni Mutanen

Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä voi paremmin kuin koskaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin terveydellisesti. Suomessa on kuitenkin myös paljon köyhiä ja huono-osaisia lapsiperheitä. Köyhyys johtuu useasti vanhempien työttömyydestä tai matalapalkkaisuudesta. Suomessa lapsiperheköyhyys on lisääntynyt, minkä myötä eriarvoisuus on yleistynyt. Köyhyys vaikuttaa lapsen elämään useiden asioiden kautta, ja eri-ikäiset lapset kokevat perheen köyhyyden mukanaan tuomat haasteet eri tavoin. (Kallio ja Hakovirta 2020, 2.)

Köyhyys ja taloudellinen niukkuus ovat asioita, jotka yhdistetään usein huono-osaisuuteen. Kaikki, jotka elävät köyhyysrajalla tai sen alapuolella eivät kuitenkaan välttämättä koe itseään huono-osaisiksi. Tähän vaikuttaa yksilön käsitys siitä, millaiset kriteerit hän asettaa hyvän elämän vähimmäisvaatimuksiksi. Yksilön itse kokemalla köyhyydellä tarkoitetaan Vuoren mukaan (2012, 16) subjektiivista köyhyyttä. Köyhyyden aiheuttamalla taloudellisella tilanteella voi olla vaikutuksia myös lapsiperheiden sosiaaliseen toimintakykyyn. Tämä voi näkyä tilanteissa, joissa eri lähtökohdista tulevat perheet toimivat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat tätä kautta tulla vertailluiksi toisiinsa.

Perheen köyhyys näyttäytyy lapsen arjessa monin eri tavoin. Lapset voivat verrata oman perheensä taloudellista tilannetta esimerkiksi ruoan, asumisen, vaatteiden ja muun materian suhteen kavereidensa perheiden tilanteeseen. Köyhyys nousee esille myös muussa perheen arjessa, kouluympäristössä, harrastusmahdollisuuksissa sekä lomien ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksissa. Köyhyys voidaan jakaa kodin sisäisiin ja ulkopuolisiin tekijöihin. Jako ei kuitenkaan käytännössä toimi näin jyrkästi, vaan perheen ja kodin olosuhteet heijastuvat myös kodin ulkopuolelle. (Luosujärvi 2017, 40–47.)

Luosujärvi (2017, 48) tarkastelee kahdeksaa toimijuutta, joita köyhien perheiden lapset ovat omaksuneet perheen kokeman vähävaraisuuden myötä. Nämä kahdeksan toimijuutta ovat selviytyjä, huolehtija ja ymmärtäjä, epäilevä ja harmistunut, syyllisyyttä poteva, lannistunut tai lannistettu, sinnittelijä, kiitollinen ja toiveikas. Se, mihin rooliin lapsi asettuu, riippuu paljon hänen luonteestaan ja persoonallisuudestaan sekä lapsen saamasta kasvatuksesta. Lapsi voi myös omaksua useamman roolin samanaikaisesti.

Lapsen kasvaessa elinympäristö luo yhä enemmän paineita siitä, mitä lapsella tulisi elämässään olla. Lapsen sosiaaliset piirit kasvavat ja lapsi tulee koko ajan tietoisemmaksi siitä, mitä hänellä itsellään on ja vertaa sitä muihin. Tästä kaikesta voi kehittyä lapselle virheellinen käsitys siitä, mitkä ovat lähtökohtaisia perustarpeita. Esimerkiksi jo esikouluikäinen lapsi osaa vaatia itselleen merkkivaatteita sosiaalisen ympäristön luomien paineiden myötä. Kasvaessaan lapselle voi kehittyä lisää yhä suurempia ympäristön asettamia vaatimuksia.

Lapset ja nuoret saattavat hävetä perheidensä taloudellista tilannetta. Tämän päivän trendi kaiken ikäisten keskuudessa tuntuu olevan, että elämän hyviä puolia pyritään korostamaan ja huonot puolet lakaistaan mieluummin maton alle. Lisäksi ihmiset ovat usein tänä päivänä materiakeskeisiä, ja elämänlaatua mitataan sen mukaan, kuinka paljon materiaa ihminen omistaa. Erityisesti nuoret kiertävät kielenkäytössään usein köyhä-sanan käytön välttääkseen tietynlaisen leiman syntymistä. (Luosujärvi 2017, 72.)

Lähteet

Hakovirta, M. ja Kallio J. 2020. Lapsiperheiden köyhyys & huono-osaisuus. E-kirja. Tampere: Vastapaino. Saatavissa: https://www.ellibslibrary.com/reader/9789517688666 [viitattu 26.4.2021]

Luosujärvi, O. 2017. Perheen köyhyys nuorten kokemana. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Sosiaalityö. Pro gradu -tutkielma. WWW-sivu. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/53444/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201704021858.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 26.4.2021]

Vuori, A. 2012. Vähävaraisten lapsiperheiden hyvä vointi ja sen tukeminen. Tampereen yliopisto. Terveystieteiden yksikkö. Väitöskirja. WWW-sivu. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66970/978-951-44-8980-8.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 26.4.2021]

Kirjoittajat

Kirjoittajat Jennamari Heikkinen ja Hanni Mutanen ovat ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelijoita Xamkissa.

Miten iäkäs läheisesi voi?

Kirjoittaja: Helena Rinneaho

Iäkkäiden ihmisten yksinäisyys on ollut vahvasti median otsikoissa viime vuosina. Se on valtakunnallinen sosiaalinen ongelma, josta tuskin koskaan päästään eroon. Mielestäni on huolestuttavaa, että yhteiskuntamme arvokkaat jäsenet, iäkkäät ihmiset, viettävät päivänsä yksin kotona, vailla sosiaalista kanssakäymistä tai aktiviteettia.

Kotona asuvien iäkkäiden kokema yksinäisyys

Kangassalon ja Teerin teettämässä tutkimuksessa (2017, 284) iäkkäät kuvailevat yksinäisyyttä kielteisenä tunteena, joka aina välillä vain tulee. Se nähdään ikääntymiseen kuuluvana asiana, joka tulee sosiaalisten suhteiden vähenemisen myötä.

Entä jos yksinäisyyden tunne on normi, jonka kanssa luultavasti jokainen meistä joutuu vanhuudessaan elämään? Kun itse kuvittelen vanhoja päiviäni, siihen ei kuulu yksinäisyys. Kuvittelen sen viisauden täyteisenä, hauraana aikana, jolloin saan nauttia viimeisistä vuosistani tehden mielekkäitä asioita rakkaiden ympäröimänä, toimintakyvyn rajoissa tietenkin.

Iäkkäät toivovat arkeensa lisää sosiaalisia kanssakäymisiä, kohtaamisia ja toimintaa. Arjessa he viettävät paljon aikaa yksin, mikä lisää yksinäisyyden tunnetta. Päivät kuluvat yksin kotona, televisiota katsellen ja radiota kuunnellen. Joillekin ainoa ihmiskontakti päivässä on esimerkiksi ateriapalvelun työntekijä tai puhelu läheisen kanssa. Tähän toivottaisiin muutosta, esimerkiksi ulkoiluseuraa tai keskustelukaveria. Yksinäisyyteen toivotaan apua ja tukea ulkopuolelta, esimerkiksi läheisiltä tai vapaaehtoistyöltä. (Kangassalo & Teeri 2017, 285–286.)

Kuvan lähde: Pixabay

Yksinäisyyden ehkäisy

Yksinäisyyteen tulisi vastata ennaltaehkäisevästi ja varhaisen puuttumisen palveluilla. Hännisen tutkielmassa (2020, 47) käy ilmi, että yksinäisille ihmisille tällaisia palveluita tuottaa lähinnä kolmas sektori ja seurakunta. Palveluita voivat olla esimerkiksi ystävätoiminta tai erilaiset keskusteluryhmät. Suhtautuminen tällaiseen toimintaan on hyvin vaihtelevaa. Pitkään yksin olleella iäkkäällä voi olla valtava kynnys osallistua keskusteluryhmään tuntemattomien kanssa. (Hänninen 2020, 47–48.)

Kangassalon ja Teerin (2017, 283) artikkelista käy ilmi, että iäkkäät kokevat luontevammaksi osallistua toimintaan toisen ihmisen kanssa kuin yksin. Gerontologisen sosiaalityön nykyresurssit ovat valitettavasti niin huonot, ettei saattaminen tai ryhmään osallistuminen iäkkään kanssa ole mahdollista. Kolmannen sektorin palveluita ei tuoteta kotiin juuri lainkaan, joten liikuntarajoitteinen, kotona asuva iäkäs jää helposti palvelun ulkopuolelle. (Hänninen 2020, 46–48.)

Ehdottomana haasteena näen sen, ettei yksinäisyyttä ennaltaehkäiseviä palveluja tuoda juurikaan kotiin (Hänninen 2020, 48). Tämä on mielestäni huolestuttavaa, koska yleinen tavoite on, että ihminen pystyisi elämään mahdollisimman pitkään kotona.

Iäkkäiden yksinäisyys ja sen ennaltaehkäisy on asia, johon pitäisi ehdottomasti kiinnittää vielä enemmän huomiota. Toivon, että jokainen pysähtyisi osaltaan miettimään, voiko itse tehdä asialle jotain. Vapaaehtoistoimintaan liittyminen on tehty nykyaikana helpoksi. Kirjoittamalla Googleen ”vapaaehtoistyö”, tuloksiin tulee lukuisia eri järjestöjä, joiden sivujen kautta voi ilmoittautua ja hakea vapaaehtoistyöhön.

Lisäksi omia lähellä olevia iäkkäitä ei tule unohtaa. Puhelu isovanhemmalle tai vanhemmalle, vie omasta elämästä vain pienen hetken, mutta voi auttaa iäkästä ihmistä selviytymään omastaan.

Lähteet

Hänninen, V. 2020. Sosiaaliset ongelmat ja niihin vastaamisen keinot gerontologisessa sosiaalityössä. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004294490 [viitattu 22.4.2021].

Kangassalo, R. & Teeri, S. 2017. Yksinäisyys kotona asuvien iäkkäiden elämässä. Gerontologia 31 (4), 278–290. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://doi.org/10.23989/gerontologia.63106 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Helena Rinneaho on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa.

Moniammatillisuus sosiaalialalla – uhka vai mahdollisuus?

Kirjoittaja: Sari Outinen

Moniammatillisuus on asiakaslähtöistä yhteistyötä. Moniammatillisen yhteistyön onnistuessa asiakas saa laadukasta palvelua. Työntekijät voivat myös yhdistää osaamistaan ja resursseja, mikä tuo yhteiskunnalle säästöjä. Moniammatillisuudesta, sen tärkeydestä ja hyödyistä puhutaan paljon opiskelujenkin yhteydessä. Olen kuitenkin huomannut, että moniammatillisuudesta kyllä puhutaan paljon, mutta se ei aina välttämättä toteudu arjessa – varsinkaan eri organisaatioiden välillä tapahtuvan yhteistyön kohdalla.

Moniammatillisuus voi olla joko organisaation sisällä esimerkiksi eri ammattiryhmien välillä tai eri organisaatioiden välillä tapahtuvaa yhteistyötä. Tavoitteena on saada aikaiseksi asiakaslähtöinen dialoginen vuorovaikutussuhde, sen ylläpitäminen sekä vallan, tiedon ja osaamisen jakaminen. (Sesay 2013.)

Yhtenä haasteena on, että ammattilaiset eivät ole valmiita toimimaan yhteistyössä tai organisaation rakenne tai toimintakulttuuri ei mahdollista yhteistoimintaa toisten ammattilaisten kanssa. Esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien kohdalla asiakkaan itse voi olla haastavaa tuoda kaikkia elämässään ja arjessaan olevia haasteita ja tuen tarpeita esille. He saattavat myös olla sairaudentunnottomia. Tällöin olisikin erityisen tärkeää eri ammattilaisten tehdä yhteistyötä, jotta asiakas saisi juuri hänen tarpeitaan vastaavat palvelut ja tuet. Kokemukseni mukaan esimerkiksi sosiaalityössä toiset pitävät vielä tiukasti kiinni ”omista” asiakkaistaan, ja heillä on vaikeuksia ottaa muiden ammattilaisten näkemyksiä vastaan tai jakaa tietoa sekä rakentaa yhdessä ratkaisuja asiakkaan tarpeisiin. Tämä nähtiin myös yhtenä haasteena Sandströmin ym. (2018) julkaisussa Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen kuvaamana.

Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalalla on asiakaslähtöistä, ja yhteistyössä asiakkaan ja eri ammattiryhmien kanssa vuorovaikutuksellisesti selvitetään asiakkaan tilanne, tarpeet, tarvittavat toimenpiteet ja ongelmien ratkaisut. Moniammatillisella yhteistyöllä voidaan säästää resursseja poistamalla päällekkäisiä toimintoja, auttaa hahmottamaan asiakkaalle, kuka tekee ja millä aikataululla sekä auttaa asiakasta saamaan laadukasta ja asiakaslähtöistä palvelua. (Sandström ym. 2018.)

Moniammatillisuuden hyödyt

Asiakaslähtöisyyden edellytyksenä on toimiva moniammatillinen yhteistyö (Sandström ym. 2018). Sosiaalityössä lähtökohtana tulisikin aina olla asiakas. Moniammatillisen työryhmän jäsenilta vaaditaan asiantuntijuutta, vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja. Edellytyksinä onnistumiselle on osata hahmottaa omaa ammatillisuutta uudella tavalla, osata ylittää asenteellisia rajoja, olla valmiita luopumaan oman ammattitaidon ja osaamisen rajojen vartioinnista sekä hallita oma ammattiala hyvin voidakseen jakaa ammatillisuutta toisille. (Sesay 2013.)

Moniammatillisuus voi onnistuessaan esimerkiksi vahvistaa asiakaslähtöisyyttä, tarjota mahdollisuuden oppia toisilta, tuoda työnjakoon sekä tiedonkulkuun selkeyttä sekä lisätä toisten arvostamisen ja heidän osaamisensa hyödyntämistä. Se lisää myös työhyvinvointia ja parantaa työilmapiiriä. (Sandström ym. 2018.)

Moniammatillisuuden haasteet

Moniammatillisen yhteistyön haasteita on monia. Luottamuksen puute ehkäisee kaikenlaisen yhteistyön niin asiakkaan ja työntekijän kuin eri työntekijöiden välillä. Yhteisen kielen puuttuminen voi haitata yhteistyötä ja kieliä myös yhteisten ajatusten puuttumisesta. (Huhtamäki 2019, Sesay 2013). Myös kiire nähdään yhtenä haasteena moniammatilliseen työhön. Tällöin oman työn hallinta on vaikeaa ja haasteena on löytää yhteinen aika työntekijöiden kesken. (Huhtamäki 2019.)

Tiedonkulun ongelmat, tietoturvallisuus sekä lainsäädäntö esim. vaitiolovelvollisuus sekä itsemääräämisoikeus vaikeuttavat omalta osaltaan moniammatillisuuden onnistumista. Erilaiset näkemyserot eri ammattiryhmien kesken tuovat haastetta yhteistyön onnistumiselle samoin kuin omasta lähtökohdasta kiinni pitäminen tai toisten ammattiryhmien osaamisen tunnistamisen puute. Tällöin asiakasta ja hänen läheisiään ei huomioida kokonaisvaltaisesti palveluissa. (Huhtamäki 2019, Sandström ym. 2018.)

Mielestäni moniammatillisuus on mahdollisuus sosiaalialalla. Olenkin saanut olla mukana rakentamassa yhteistyötä eri ammattilaisten kanssa asiakaslähtöisemmäksi. Haasteet ovatkin muutettavissa hyödyiksi ja mahdollisuuksiksi. Moniammatillisuuden merkitystä, osaamista ja ymmärrystä on vain vietävä enenevissä määrin kentälle. Se vaatii tekijöiltään asennemuutosta ajatteluun ja työtapoihin sekä joustavuutta ja sitoutumista. Onnistuessaan se tarvitsee myös esimiehiltä ymmärrystä moniammatillisuudesta ja sen hyödyistä. Aluksi se voi saada aikaan myös muutosvastarintaa ja vaatia enemmän resursseja. Pidemmällä aikavälillä asiakas saa helpommin juuri hänen tarpeisiinsa kohdennetut palvelut ja tuet. Ammattilainen hyötyy osaamisen ja työn jakamisesta sekä työhyvinvoinnin lisääntymisestä.

Lähteet

Huhtamäki, L. 2019. Paljon palveluja tarvitsevien yhteisasiakkaiden loukot sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi/handle/10024/105652. [viitattu: 9.4.2021].

Sandström, S., Keiski-Turunen, A., Hassila, L., Aunola, E. & Alahuhta, M. 2018. Moniammatillinen yhteistyö sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen kuvaamana. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 44. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/152021/ePooki%2044_2018.pdf?sequence=1&isAllowed=y. [viitattu: 4.10.2020].

Sesay, A. 2013. Tarkastelussa moniammatillinen yhteistyö ja sen edellytykset. Elinikäisen ohjauksen verkkolehti. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://verkkolehdet.jamk.fi/elo/2013/03/28/tarkastelussa-moniammatillinen-yhteistyo-ja-sen-edellytykset/. [viitattu: 4.10.2020].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Sari Outinen on toisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa (XAMK) monimuotototeutuksessa

Rajat ja rakkaus Suomen lastensuojelulaitoksissa

Kirjoittaja: Iiris Pitkämäki

Pihlajamäki (2017) toteaa sosiaalityön pro gradu -tutkielmassaan, että nuori tarvitsee sääntöjä noudattaakseen sisäistä motivaatiota, joka nousee kohdatuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksesta. Rakkauden kokemuksen on siis oltava sääntöjen noudattamisen perusta. Muutoin riskinä on, että nuori ei ymmärrä sääntöjen tarkoitusta ja lastensuojelulaitoksen työntekijän hyvää tahtoa rajojen taustalla. Nuoret tulevat lastensuojelulaitoksiin kuitenkin pääasiassa perheistä, joissa rajojen asettaminen ja lapsen ja aikuisen välistä kunnioitusta rakentava kasvatus ei ole toteutunut. Nuorilta on kotona puuttunut huolenpito ja turva. Heillä ei ole kokemusta rakastetuksi ja kohdatuksi tulemisesta, mikä näkyy erilaisina käytöksen, kasvun ja kehityksen ongelmina. Tällöin korostuu lastensuojelulaitoksen rooli rakkauden ja rajojen asettajana. (Pihlajamäki 2017, 3, 16, 52–53.)

Auktoritatiivinen kasvatustyyli kuvaa tätä rajojen ja rakkauden tasapainottelua (kuva 1). Auktoritatiivisessa kasvatustyylissä rakkaus ja rajat (toisin sanoen vastaanottavaisuus ja vaativuus) ovat tasapainossa, eli kumpaakin kasvatuksellista osa-aluetta painotetaan yhtä paljon. Autoritaarisessa kasvatustyylissä kontrolli korostuu vanhempien osoittamien positiivisten tunteiden kustannuksella, sallivassa kasvatustyylissä tilanne on päinvastoin. Laiminlyövässä kasvatustyylissä puuttuvat sekä rakkaus, että rajat. Tällainen rajojen ja rakkauden tasapaino on kaiken kasvatuksen ihanne, tavoite ja lähtökohta. (Rajaniemi & Ylisuutari 2017, 15–16.)

Kuva 1. Rakkauden ja rajojen tasapaino kasvatuksessa

Lapset tulevat lastensuojelulaitokseen hyvin erilaisista taustoista, joita kuitenkin yhdistävät lapsuuden traumaattiset kokemukset ja sijoittamisen kriisi. Lapsi ei näistä lähtökohdista johtuen kykene välttämättä rakentamaan laitoksen henkilökuntaan korjaavaa kiintymyssuhdetta. Miten osoittaa rakkautta lapselle, joka ei rikkonaisuuttaan pysty ottamaan sitä vastaan? Miten asettaa rakkaudelliset rajat lapselle, joka ei voi kokea rakkautta? Tällöin nousee esiin terapeuttisten menetelmien tarpeellisuus.  

Erilaisista terapeuttisista menetelmistä erityisesti DDP (Dyadic Developmental Psychotherapy eli vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia) keskittyy tähän ongelmaan. DDP pyrkii korjaamaan vaurioituneen kiintymyssuhdemallin ytimen, ja mahdollistamaan uusien, parantavien kiintymyssuhteiden synnyn. Näissä rakastavissa, turvallisissa suhteissa rakentuu lapsen henkinen hyvinvointi (kuva 2). Tämä hyvinvointi sisältää perusturvallisuuden kokemuksen, oman elämänsä aktiiviseksi toimijaksi voimaantumisen ja myönteisen minäkuvan kehittymisen. Nämä kaikki ovat nuorelle elintärkeitä rakennuspalikoita elämän ja tulevaisuuden luomiseksi. (Timonen-Kallio ym. 2017, 18–21.)

Kuva 2. Suhteissa rakentuva lapsen hyvinvointi (Fattorea, ym. (2009) mukaillen Timonen-Kallio, ym. 2017, 19)

Kiintymyssuhdemallin korjaantuminen on usealle nuorelle ainoa väylä, jota pitkin he pystyvät hyödyntämään lastensuojelulaitoksen tarjoaman auktoritatiivisen kasvatuksen eheyttävän vaikutuksen. Erilaisten terapiamuotojen ja erityisesti DDP-terapian avulla lastensuojelulaitoksen auktoritatiivisen kasvatuksen suojissa lapsi voisi kokea lähtökohdistaan huolimatta lapsuuden merkittävämmän tehtävän toteutuvan: Hän voisi kokea olevansa rakastettu ja turvassa. Valitettavasti olemassa olevia työvälineitä tällaiseen lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemiseen ei useinkaan käytetä. Suurimmassa osassa lastensuojelulaitoksia ei ole erinäisiin terapiamuotoihin koulutettua henkilökuntaa eikä resursseja kouluttamisen toteuttamiseen. (Timonen-Kallio ym. 2017, 18–21.) 

Pihlajamäen (2017) työ ja Timonen-Kallion ym. (2017) laatima työpaperi nostavat esiin lastensuojelulaitosten arkea koskevia kriittisiä kysymyksiä: Onko kunnioitus, myötätunto, hyväksyntä ja tuki lastensuojelulaitoksissa yhtä runsasta kuin sääntöjen paljous? Onko rajoista mitään hyötyä lapsille, jos niiden takana vaikuttavat motiivit jäävät heille epäselviksi? Jääkö lastensuojelulaitosten tärkein tehtävä resurssipulan jalkoihin? Millä eväillä lastensuojelulaitosten nuorten odotetaan kehittyvän tasapainoisiksi, kiintymyssuhteisiin kykeneviksi aikuisiksi?

Vastausta odottaen,

Xamkin sosiaalialan opiskelija Iiris Pitkämäki

Lähteet

Pihlajamäki, P. 2017. ”Mikään ei saa mennä rikki, keneenkään ei saa sattua ja mitään peruuttamatonta ei saa tapahtua”: Tutkimus lastensuojelulaitosten säännöistä. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Pro gradu -työ. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://trepo.tuni.fi//bitstream/10024/101588/1/GRADU-1497863354.pdf [viitattu 21.4.2021].

Rajaniemi, S. & Ylisuutari, M. 2017. Vanhempien kasvatustietoisuus: Vanhempien käsityksiä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017121821765 [viitattu 21.4.2021].

Timonen-Kallio, E., Yliruka, L. & Närhi, P. 2017. Lastensuojelun terapeuttisen laitoskasvatuksen mallinnus. Työpaperi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132319/Tyo%cc%88paperi_2017_23_netti%20%282%29.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 21.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Iiris Pitkämäki on Xamkin sosiaalialan opiskelija.

Hyvä, paha some ja nuorten ulkonäköpaineet

Kirjoittaja: Heidi Hokkanen

Nyky-yhteiskunnassa nuorten ja myös nuorten aikuisten elämä ja arki useimmiten pyörii sosiaalisen median ympärillä. Kavereihin pidetään yhteyttä useiden sovellusten avulla viestien, kuvien ja videoiden kautta sekä omasta elämästä jaetaan enemmän tai vähemmän materiaalia muille ihmisille sosiaalisen median välityksellä. Samalla aukeaa mahdollisuus nähdä itse muiden elämää, josta valitettavasti näytetään useimmiten vain ne parhaat palat. Sosiaalisen median luoma käsitys tavoittelemisen arvoisesta elämästä ja ulkonäöstä luo eittämättä paineita kasvuiässä oleville nuorille.  

On tutkittu, että ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median tekijöiden väliltä löytyy yhteys. Nuoret kokevat ristiriitaa siitä, että sosiaalisessa mediassa ihannoidaan laihoja ja lihaksikkaita, mutta kuitenkin annetaan olettaa, että kaikkien tulisi olla oma itsensä (Saarinen 2018, 48).  Julkaisujen teema ja luonne oli myös yhteydessä ulkonäköpaineiden kokemiseen. Yhteys ulkonäköpaineisiin löydettiin terveyteen, kuntoiluun ja ulkonäköön liittyvissä julkaisuissa, ja kyseisten teemojen sisältöjen epärealistisuus ja epätodennäköisyys aiheuttivat erityisesti paineita. (Heljälä & Hirvensalo 2018, 64.) Tutkimuksessa huomattiin myös, että sosiaalisen median käyttömäärän aktiivisuus oli yhteydessä sosiaalisesta mediasta koettuun ulkonäköpaineeseen (Heljälä & Hirvensalo 2018, 62). 

Nuoret kertovat sosiaalisesta mediasta löytyvän sekä positiivisia, että negatiivisia asioita. Nuoret kokevat sosiaalisen median olevan hyvä tiedonlähde, ja sen avulla on mahdollista oppia uutta, löytää uusia näkökulmia ja kehittyä. Yhteydenpidon kavereihin, perheeseen ja sukulaisiin nuoret kokevat helppona ja nopeana sosiaalisen median kautta, nuorten mielestä sosiaalinen media vähensi myös yksinäisyyden tunnetta, ja nuoret kokivat myös itsetunnon kohoamista positiivisten kommenttien ja tykkäysten kautta. (Saarinen 2018, 64.)

Kuitenkin sosiaalinen media koetaan koukuttavana asiana, joka vie liikaa aikaa. Nuoret kuvaavat sosiaalisen median olevan haitaksi sekä fyysiselle kunnolle että unelle. Nuoret kokevat sosiaalisen median vääristävän omaa minäkuvaa sekä luovan riittämättömyyden tunnetta ja laskevan mielialaa. Median luoma paine luo myös oman elämän vertailua muiden elämään. (Saarinen 2018, 66–67.)

Sosiaaliala ja sosiaalinen media

Sosiaalinen media on koko ajan kasvava alusta, jota on alettu hyödyntämään enemmän myös sosiaalialalla, ja siinä on mielestäni niin sanottu ”iskun paikka”. Sosiaalialalla, etenkin nuorten parissa työskentelevillä työntekijöillä on hyvä tila pyrkiä osoittamaan ja näyttämään elämää niin, ettei se tule sosiaalisen median filttereiden, kuvanmuokkausohjelmien ja tarkan seulonnan lävitse ja pyrkiä ohjaamaan nuoria mediakriittisyyteen ja armollisuuteen itseä kohtaan. Sosiaalialan yrityksillä ja työntekijöillä on hyvä mahdollisuus luoda myös informoivaa, tukevaa ja kannustavampaa materiaalia sosiaaliseen mediaan. 

Sosiaalinen media on hyvä renki, sieltä löytyy paljon hyvää niin oppimiseen kuin vaikka inspiroitumiseen, mutta se on huono isäntä, jos sosiaalinen media alkaa viedä aikaa tärkeämmiltä asioilta, kuten fyysiseltä hyvinvoinnilta, ihmissuhteilta tai alkaa luoda itselle stressiä ja paineita elämästä ja ulkonäöstä.  

Lähteet

Heljälä, F. & Hirvensalo, S. 2018. Sosiaalisen median yhteisöpalveluiden käytön yhteys kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten ulkonäköpaineisiin. Turun yliopisto. Opettajankoulutuslaitos. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018042418387 [viitattu 20.4.] 

Saarinen, J. 2018. 15–17-vuotiaat nuoret sosiaalisessa mediassa. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201806132645 [viitattu 20.4.] 

Kirjoittaja

Kirjoittaja Heidi Hokkanen on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa.