Kirjoittaja: Katja Saikkonen

Elämme maassa, jossa jokaisella on mahdollisuus saavuttaa omalla sinnikkyydellään lähes mitä vain. Olemme katajainen, taipumaton ja tutkimusten (Helliwell ym. 2021) mukaan jopa maailman onnellisin kansa. Jo pienestä pitäen moni vanhempi voi toivoa lapsensa kasvavan itsenäiseksi, osallistuvaksi, pohdiskelevaksi ja menestyväksi tulevaisuuden tekijäksi. Tähän ennalta suunniteltuun elämän käsikirjoitukseen voi kuitenkin tulla myös sellaisia tapahtumia, joita kukaan tuskin siihen olisi lapsuudessaan kirjoittanut.

Tästä ennalta suunnittelemattomasta elämänkulusta kertoo Mielen tasapainoa -kolumnisarjassa nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28). Hän muistuttaa, ettei kukaan lapsena haaveile tulevansa isona mielenterveyskuntoutujaksi tai, kuten hän itse itseään kuvailee, hulluksi (”Kaisa” 2021, 28). Joistakin kuitenkin tulee. Eläketurvakeskuksen vuoden 2020 Suomen työeläkkeensaajat -tilaston mukaan kolmannes kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä on myönnetty mielenterveysperusteisesti (Eläketurvakeskus 2021). Mitä nuorempi ikäluokka on kyseessä, sitä suurempi on mielenterveydenhäiriöiden mukaan myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden prosentuaalinen osuus. Alle 35-vuotiaista 77 % oli saanut työkyvyttömyyseläkepäätöksensä mielenterveysperusteisesti ja 35–44 -vuotiaistakin 55 % (Eläketurvakeskus 2021).

Nykyään käytetty ilmaus mielenterveyskuntoutuja on paljon toiveita herättävämpi kuin mielisairas. Kuntoutuja on oletusarvoisesti matkalla kuntoutumiseen ja lopulta taas ”normaaliin” elämään. Sairas taas viittaa olotilaan, jossa ihminen kärsii sairaudesta ja sen elämää hankaloittavista oireista. Kuntoutuminen sinänsä on ihanteellinen tavoite, ja sitä varmasti moni mielenterveysongelmien kanssa painiva toivookin. Julkisuudessa puhutaan nykyään kiitettävästi mielenterveysongelmista, niiden kanssa elämisestä ja kuntoutumisesta. Myös netti on täynnä niin virallisia kuin epävirallisiakin ohjeistuksia siitä, kuinka tukea omaa henkistä hyvinvointiaan ja mielenterveyttään. Julkisuuden henkilöiden selviytymistarinoita lukiessa ja mielenterveyden kättä (kuvaus siitä, mistä mielenterveys koostuu) tuijottaessa voi tuntua, että eihän se nyt niin kamalaa ehkä olekaan –  jos omakin mieli sattuisi joskus järkkymään. Siitä vaan terapiaa ja lääkettä, ja kohta taas voi normaali elämä jatkua. Mutta aina se ei menekään näin.

Toisenlainen totuus tulee esiin niiden mielenterveyskuntoutujien suusta, jotka kätkeytyvät noiden aiemmin mainittujen prosenttilukujen taakse. Heidän kokemuksiaan on kuullut pro gradu -tutkielmassaan Katri Tuomi (2014). Tuomen (2014, 69) haastattelemien mielenterveyskuntoutujien mukaan yksi kuntoutumista hankaloittava tekijä on vaikeus saada tarvitsemaansa hoitoa. Todellisuudessa ei vain kävellä lääkärille ja sieltä resepti kourassa terapiaan. Lisäksi Tuomen (2014) haastattelemat mielenterveyskuntoutujat olivat työkyvyttömyyseläkkeellä eli he oletettavasti tarvitsisivat laadukasta ja monipuolista tukea kuntoutuakseen.

Myös nimimerkki Kaisa (2021, 28) kertoo oman kokemuksensa kautta mielenterveyskuntoutujan arjen olevan ajoittain kaukana julkisuuden selviytymistarinoista. Silloin, kun oma toimintakyky on sillä tasolla, että ruokavalio koostuu einespizzoista ja ainoa huvi on tupakointi, kuten Kaisa (2021, 28) asian ilmaisee, voi havaita mielenterveyden järkkymisen vaikuttavan elämään aika tavalla. Saatamme yksipuolisesti kuulla niitä tarinoita, joissa ongelmat on selätetty ja ihminen on palannut takaisin yhteiskunnan osallistuvaksi jäseneksi. Voi vain pohtia, minkälaisen lisätaakan nämä sinänsä hyvää tarkoittavat ja mielenterveyshäiriöiden leimaa vähentävät tarinat tuovat niille, joille jo hampaiden lankaus aamuisin on suuri voimainkoetus.

Empatia on kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Empatia näyttelee tärkeää osaa kaikissa ihmissuhteissamme. Sitä toivoisi nimimerkki ”Kaisa” (2021, 28) löytyvän kaikille mielenterveytensä kanssa kipuileville, ei vain selviytyjille. Tuomi (2014, 76) nostaa esiin mielestäni tärkeän näkökohdan siitä, voisiko yksilö päästä tasavertaisesti osalliseksi yhteiskuntaamme muuten kuin työn tai opiskelun kautta. Voisimmeko nähdä toisten auttamisen tai ystävänä ja läheisenä olemisen työn kanssa yhtä tärkeinä osallisuuden muotoina (Tuomi 2014, 76)? Mielenterveyskuntoutujan tai työkyvyttömyyseläkeläisen lisätaakkaa tällainen ajattelu voisi ainakin keventää.

Lähteet

Eläketurvakeskus. 2021. Suomen työeläkkeensaajat. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.etk.fi/tutkimus-tilastot-ja-ennusteet/tilastot/tyoelakkeensaajat/ [viitattu 22.4.2021].

Helliwell, J.F., Layard, R., Sachs, J.D., De Neve J-E., Aknin L.B. & Wang, S. (toim.) 2021. World Happiness Report 2021. New York: Sustainable Development Solutions Network. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://worldhappiness.report/ [viitattu 17.5.2021].

”Kaisa”. 2021. Hullu mielenterveyskuntoutuja. Alueviesti 9/2021, 28.

Tuomi, K. 2014. ”Et sä voi sanoo kellekään tän ikäsenä, et mä oon eläkkeellä” Mielenterveyden häiriön vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevien nuorten aikuisten identiteetti ja toimijuus. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Pro gradu -tutkielma. PDF-dokumentti. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201410222237 [viitattu 22.4.2021].

Kirjoittaja

Kirjoittaja Katja Saikkonen on ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija Xamkissa.