Aihearkisto: Yleinen

Sense and Sensibility – miten järki ja tunne yhdistyvät inhimillisessä lastensuojelussa, tutkimuksessa ja kehittämisessä?

Laura Yliruka kertoi konferenssissa systeemisen lastensuojelun kehittämispolusta.

Padovassa pidettiin tänään 17.6. 2025 kansainvälinen sosiaalityön käytäntötutkimuksen konferenssi, jossa käsitellään ”Sense and sensibility” -lähestymistapaa lasten ja perheiden sosiaalityössä. Konferenssiin osallistuu asiantuntijoita eri puolilta Eurooppaa. Tarkastelussa ovat Sense and Sensibility – ajatteluun perustuvat käytännön sovellukset lastensuojelussa ja lapsiperheiden palveluissa.

Konferenssissa kysytään, miten ”järki” eli teoreettiset viitekehykset, suunnitteluprosessit, raportointi ja arviointi voi elää taspainossa ”tunteiden”, eli inhimillisyyden periaatteen kanssa kun työskennellään haavoittuvassa asemassa olevien lasten, nuorten ja perheiden kanssa.

Konfrenssia emännöi Italiassa kansallisesti toimiva P.I.P.P.I.- ohjelma, joka on olemassaolonsa, 11 vuoden aikana kehittynyt tutkimus-interventiohankkeesta kansalliseksi politiikaksi. Ministeriön ja akateemisen maailman pitkäjänteisen yhteistyön seurauksena ohjelmasta on tullut tärkeä osa italialaista hyvinvointipolitiikkaa.Padovan konferenssin taustalla on sosiaalityön käytäntötutkijoiden kansainvälisen verkoston yhdessä julkaisema kirja ”Sense and Sensibility in Social Work with Families and Children”.

Sense and sensibility – lähestymistavan yhdistäviä teemoja ovat suhdeperustainen työote, joka perustuu osallisuuteen ja yhteiskehittämiseen, pyrkimykseen palveluidenkäyttäjien valtaistamiseen käytännöissä ja tutkimuksessa sekä huomion kiinnittämiseen rakenteellisiin vastavoimiin, jotka estävät myönteistä muutosta ja hyvinvointia.

Sense and sensibility -kirja avaa uusia näkökulmia suomalaisellekin lastensuojelulle tärkeisiin teemoihin ja kysymyksiin. Oleellinen ydin on kysymys, miten pitää kiinni sosiaalityön sitoumuksesta ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen vallitsevan hallinnallisuutta ja tehokkuutta korostavan new-public management -ajattelun paineessa? Miten välttää sosiaalityön eroosio ”käyttäytymisen muutosprojekteiksi”? Miten tunnistaa politiikkatoimien alla vaikuttavat arvot ja niiden ei-aiotut, kielteiset seuraukset? Miten pitää yhteiskunnallinen näkökulma osana eettistä ja suhdeperustaista sosiaalityön käytäntöä?

Kirjassa ”Sense and Sensibility in social work” on 11 artikkelia. Kirjan ensimmäisessä artikkelissa Brid Featherstone, Anna Gupta ja Kate Morris tiivistävät sosiaalisista kytköksistä tietoisen lastensuojelun ydinkysymyksiä. Heidän kysymyksensä kumpuavat brittiläisen lastensuojelun todellisuudesta, mutta kysymykset ovat tärkeitä ja niillä on relevanssia myös meille. Kysymyksiä kansalliselle tasolle ja politiikkaohjaukselle:

  • Keitä asiakkaaksi tulevat lapset ja nuoret ovat ja mikä on asiakkaaksi tulon yhteys perheiden yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen?
  • Millaista vastuuta sosiaalipolitiikan tulisi ottaa lasten, nuorten ja perheiden kärsimyksestä?
  • Onko lapsiperheillä taloudellisen selviytymisen edellytykset?
  • Pystyvätkö perheiden aikuiset työllistymään?
  • Onko asumisen taso riittävää ja onko asuminen kohtuuhintaista?
  • Kuinka turvallisia lasten, nuorten ja perheiden asuinympäristöt ovat?
  • Millaista julkista ja epävirallista tukea lapsiperheille on tarjolla?
  • Millaisia kokemuksia lapsiperheillä on palveluista?
  • Miten marginalisoituihin ryhmiin suhtaudutaan ja miten heitä kuullaan?

Kysymyksiä organisaatioille ja yksittäisille ammattilaisille:

  • Miten kipeistä asioista voidaan keskustella osallistavasti ja häpeää välttäen?
  • Miten ammattilaisten henkilökohtaiset arvot ja oletukset vaikuttavat työhön?
  • Miten vallalla oleva keskustelu ja politiikkaohjelmista käytäntöihin heijastuvat arvot vaikuttavat ajatteluun ja päätöksentekoon lastensuojelun arjen käytännöissä?
  • Tuetaanko työntekijöitä työskentelemään suhdeperustaisesti ja reflektoimaan kriittisesti työkäytäntöjä?
  • Miten köyhyyden ja muiden eriarvoistavien voimien, kuten rasismin ja seksismin vaikutukset huomioidaan työskentelyssä lasten ja perheiden kanssa?
  • Miten työntekijät reflektoivat omaa vallankäyttöään ja sen vaikutuksia? Lisääkö vai lievittääkö tapa käyttää valtaa perheiden häpeän ja nöyryytyksen tunteita?
  • Onko muita tapoja työskennellä perheiden kanssa kuin lapsi- ja perhekohtainen casetyö ja kotikäynnit?

Kirjan tärkeä ydinviesti on, että asiakkaaksi tulevat lapset, nuoret ja perheet ovat paljon enemmän ja muutakin kuin asiakkaita. Kun sosiaalityötä ja lastensuojelua uudistetaan, syvällisiä ja tärkeitä uudistuksia voitaisiin löytää kysymällä myös kysymyksiä, jotka siirtävät huomion palveluista ja prosesseista ihmisten elämään, mahdollisuuksiin, kokemuksiin ja kertomuksiin:

  • Mitä lapset, nuoret ja perheet tarvitsevat toinen toisiltaan, paikallisilta yhteisöiltään ja valtiolta voidakseen kukoistaa?
  • Millaisia foorumeita voidaan rakentaa moniulotteisten, interventionistisesta kielenkäytöstä irrottautuvien kertomusten kertomiselle ja kuulemiselle lasten, nuorten ja perheiden kanssa?
  • Miten lapset, nuoret ja perheet voivat auttaa paikallisia ja kansallisia viranomaisia työskentelemään paremmin?
  • Miten lasten hyvinvointia ja turvallisuutta voidaan tukea kestävästi siten että lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin yhteiskunnalliset kytkökset huomioidaan työskentelyssä ja politiikkaohjelmissa?

Millaisia sosiaalisia innovaatioita tällaiset ”paradigmatason” kysymykset voisivat olla tuottamassa? Kirja on tärkeä puheenvuoro sekä lastensuojeluun asiakkaaksi tulevien osallisuuden että oikeudenmukaisuuteen ja inhmillisyyteen sitoutuvan sosiaalityön puolesta.

Kirjoittaja: Päivi Petrelius

Lähde: Sara Serbati, Edgar Marthinsen and Brid Featherstone (2025) Sense and Sensibility in Social Work with Families and Children. European perspectives on Developments in Child Protection and Welfare. Bristol University Press and The European Social Work Research Association (ESWRA).

Xamkin Hyvinvoinnin edistämisen YAMK-opiskelijat päättelevät ensimmäistä opiskeluvuotta ja lähettävät terveisiä uusille opiskelijoille: Iloa ja itsemyötätuntoa opintoihin!

Hyvinvoinnin edistämisen (YAMK) opiskelijat pohtivat lukuvuoden päätteeksi, mitä ajatuksia opintojen ensimmäisestä vuodesta on jäänyt. Pohdinnan alla olivat opintojen myötä vahvistuneet visiot ja arvot, haasteet ja esteet, joita opintojen varrella on selätetty, vahvuudet, joita itsestä ja ryhmästä on löytynyt sekä tulevaisuuden suunnat ja seuraavat askeleet kun opinnot ja elämä tästä jatkuvat.

Millaisia visioita ja arvoja olemme löytäneet?

Kun lähdimme sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opintomatkalle, emme täysin tienneet, mitä kaikkea se meiltä vaatisi – ja mitä kaikkea se meille antaisi. Ensimmäinen vuosi on ollut täynnä yhteisiä keskusteluja, kohtaamisia, uuden oppimista ja vanhan kyseenalaistamista. Sen myötä olemme löytäneet tärkeitä visioita ja arvoja, jotka ohjaavat meitä niin ammattilaisina kuin ihmisinä.

Osallisuuden ja dialogisuuden merkitys on noussut vahvasti esiin. Haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokainen tulee kuulluksi ja jossa vuorovaikutus on aitoa, tasavertaista ja kunnioittavaa. Tämä vaatii kykyä pysähtyä ja kuunnella – ei vain puhua. Yksi voimakkaimmista oivalluksistamme on ollut tarve irrottautua “paremmin tietämisen” tai asiantuntijaroolin vallasta. Aito kohtaaminen perustuu luottamukseen ja yhteiseen oppimiseen, ei valmiisiin vastauksiin. Asiantuntijuus ei tarkoita ylemmyyttä – vaan kykyä olla mukana keskeneräisessä prosessissa.

Asenteet, ennakkoluulot ja stereotypiat vaikuttavat helposti tiedostamattakin. Olemme pohtineet, kuinka voimme jokapäiväisessä työssämme purkaa näitä rakenteita ja edistää yhdenvertaisuutta – niin asiakastyössä kuin työyhteisöissäkin.

Sosiaalialan työ on usein monimutkaista ja monitasoista. Olemme oppineet katsomaan ilmiöitä laajemmasta näkökulmasta, hahmottamaan kokonaisuuksia ja ymmärtämään, miten yksittäiset tilanteet linkittyvät laajempiin rakenteisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Matka asiantuntijuuteen kulkee usein epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kautta. Siksi itsemyötätunto – armollisuus itseä kohtaan – on noussut tärkeäksi arvoksi. Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan kykyä hyväksyä inhimillisyys myös itsessä.

Kaikkea ei voi eikä tarvitse ratkaista heti tai yksin. Olemme oppineet sietämään epävarmuutta ja kompleksisuutta – ja hyväksymään sen osaksi sekä asiakastyötä että omaa ammatillista kasvua.

Toivo on sosiaalialan työssä elintärkeä voimavara. Se ei ole naiivia optimismia, vaan syvää uskoa siihen, että muutos on mahdollinen. Meidän tehtävämme on ylläpitää ja vahvistaa sitä toivoa, jota asiakkaat joskus itsekin epäilevät. Elämä ei ole aina ennustettavaa tai reilua. Siksi myös resilienssin – psyykkisen palautumiskyvyn ja sopeutumisen – vahvistaminen on keskeinen osa työtämme. Se koskee niin asiakkaita kuin meitä ammattilaisina.

Yksin ei kukaan voi vastata monimutkaisiin haasteisiin. Moniammatillisuus ja yhteistyö ovat meille enemmän kuin työmuoto – ne ovat tapa toimia, arvovalinta. Luotamme siihen, että parhaat ratkaisut syntyvät yhdessä.

Haasteet ja esteet, joita olemme selättäneet

Ensimmäisen opiskeluvuoden alussa tuli paljon informaatiota, jota oli vaikea ottaa haltuun. Monet opiskelussa tarvittavat alustat ja järjestelmät, sekä hybridiopetuksen kokonaisuudet, saatiin kuitenkin yhdessä ryhmänä avattua. Ryhmän tuki ja apu auttaa selvittämään niin teknisiä, kuin opintoihin liittyviä pohdintoja. Kannattaa siis pyytää apua ja olla mukana keskusteluissa.

Aluksi tehtävät ja ajatus opinnoista kauhistuttivat vaativuudellaan. Rimakauhu selätettiin kuitenkin positiivisten palautteiden ja itsetunnon kasvun avulla. Oli myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse ottaa haltuun heti. Aikataulua voi myös muokata oman jaksamisen ja elämäntilanteen mukaan. Valmistuminen kahdessa vuodessa on vain suositus.

Aluksi piti sietää ylätason opetusta, jonka jälkeen siirryttiin käytännön läheisempiin opintoihin. Ei siis kannata luovuttaa heti ensimmäisen puolen vuoden aikana! Matkan varrella oli myös totuttelemista erilaisiin opetustapoihin. Toisaalta on ollut myös rikkaus, että esimerkiksi tehtävät ovat olleet erilaisia.

Teamsin kautta osallistujien on ollut hankalaa kuulla ja osallistua luokassa tapahtuvaan keskusteluun, mutta omissa teams-ryhmissä osallistuminen oli mutkattomampaa. Ryhmätöissä aikataulujen suunnittelu oli vaativaa, mutta kannattavaa. Koemme että pienestä ryhmästä on saanut paljon vertaistukea. Kaikilla on ollut samanlainen sitoutuminen opiskeluun, joten aikataulutkin on saatu sovittua ja tarvittaessa osallistumisesta on joustettu.

Vahvuudet, joita olemme itsessämme ja ryhmässä tunnistaneet

Opintojen aikana ryhmä on löytänyt monia vahvuuksia sekä ryhmästä kokonaisuutena että itsestään. Ryhmä on monista eri sektorin ammattilaisista koostuva ryhmä, jossa jokaisen ääni pääsee kuuluviin ja jokaisen ammattitaitoa arvostetaan. Psykologinen turvallisuus on ollut vahva alusta lähtien, ja on ollut rohkeutta jakaa omia asioitaan ryhmässä ja lupa olla keskeneräinen. Koko ryhmän oppimisen halu näkyy tekemisessä, ja toisia on tuettu opintojen etenemisessä. Olemme luottaneet siihen, että ammattilaisina jokainen hoitaa oman osuutensa. Ryhmän vahvuutta on kasata ryhmätehtävistä yhtenäinen kokonaisuus, ja täydentää toinen toistensa osaamista. Tarvittaessa ryhmä sekä opettaja venyy ja joustaa kuin purkka.

YAMK-opintojen todettiin olevan henkilökohtaisemmat opinnot, kuin perusopinnot olivat. Työkokemuksen kautta saatu ammattitaito sekä halu kehittyä, kehittää ja vaikuttaa asioihin näkyy opiskelijoita eteenpäin vievänä voimana. Teoriasta on saatu vahvistusta omalle tekemiselle ja ammatillinen itsetunto on kasvanut kohisten. Vahvuuksissa korostuu eniten itsemyötätunto, huumori, inhimillisyys, toisten tukeminen ja kohtaamisen taidot, jotka ovat sosiaalialan selkäranka. Jokaisella opiskelijalla olisi hyvä olla vahvat pakaralihakset yhdistettynä hyvään keskittymiskykyyn, sillä tehtävien äärellä istuminen on ajoittain vaativaa.

Millaisin askelin kohti tulevaa?

Tulevasta lukuvuodesta aiomme selvitä ottamalla tehtävän kerrallaan, rennolla asenteella. Luotamme omaan tekemiseen ja siedämme epävarmuutta. Etenemme pienin ja kevein askelin.

Seuraavia askeleita matkalla kohti visiotamme on opintojen loppuun saattaminen ja sitoutuminen oppimisprosessiin. Näin saavutamme tavoitteemme, joka on jatkuvan kehittymisen myötä rakentuva asiantuntijuus sosiaalialalla. Moniammatillisen yhteistyön lisäämisestä lupaamme olla innostuneita kuulemaan ja suhtautumaan uteliaasti siihen, mitä ympärillä tapahtuu.  Sitoudumme asiakkaan hyvinvoinnin vahvistamisen lisäksi myös oman hyvinvoinnin vahvistamiseen. Pyrimme tietoisesti vahvistamaan avointa vuorovaikutusta, sillä dialogi, turvallinen tila ja aito vuorovaikutus rakentuvat pienistä teoista, kuten huomenen toivottamisesta. Kun rohkeasti tuo esiin omaa epävarmuutta ja epätietoisuutta, madaltaa se kynnystä myös muille kertoa avoimesti omia kokemuksiaan. Opiskeluryhmästä saatu vertaistuki on kantava voima, kun opinnot tuntuvat raskailta. Opintojen edetessä on hyvä muistaa sananlasku: ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu huoli vain puolet huolesta”, sillä ”Toivo elää vuorovaikutuksessa.”

Tuleville hyvinvoinnin ja osallisuuden edistämisen opiskelijoille toivomme, että lähdette opintoihin avoimin mielin ja löydätte itsemyötätuntoa ja iloa opiskeluun!

Terveisin Hyvinvoinnin edistäjät, SOKV24SY 😊

Hyvinvoinnin edistämisen opiskelijat vierailivat lukuvuoden päätteeksi Kotkan kampuksella kooten ajatuksiaan ja kokemuksiaan ensimmäisestä lukuvuodesta. Koulutuksen kotipesä on Kouvolan kampuksella.

Kansainvälinen NVR-verkosto suojelee lapsia ottamalla vanhemmat vakavasti

Amsterdamiin kokoontui huhtikuun alussa kansainvälinen joukko väkivallattoman vastarinnan periaatteisiin nojaavan systeemisen vanhemmuustyön asiantuntijoita. Koolla kansainvälisessä, kahdeksannessa NVR-konfererenssissa oli 450 asiantuntijaa viidestätoista eri maasta: psykoterapeutteja, perhepalveluissa toimivia työntekijöitä, tutkijoita ja kokemusasiantuntijoita.

Non violent resistance -lähestymistavan ydinajatus on yksinkertainen: väkivaltaa ja alistusta pitää vastustaa kaikissa muodoissaan ja kaikkien ihmisten on voitava elää turvassa alistukselta, uhkailulta ja väkivallalta. Väkivallan eri muotojen vastustamisen tulee toteutua väkivallattomasti. Filosofia on lainattu Martin Luther Kingiltä ja Mahatma Gandhilta, ja sitä on alettu soveltaa lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Vaikka idea ihmisoikeusliikkeiden ideoiden soveltamisesta psykososiaaliseen työskentelyyn perheiden kanssa voi tuntua ensi alkuun ”luovalta”, on NVR-liike ehtinyt noin kolmenkymmenen vuoden historiansa aikana luoda lähestymistavalle vankan tutkimusperustan. Kyse ei ole ideologiasta, vaan tutkituista työkäytännöistä, joilla on jo pitkä perinne.

Lasta auttava vanhemman rohkeus rakentuu yhteisön tuella

Haim Omer on Tel Avivin yliopistossa työskennellyt professori, joka aloitti NVR-lähestymistavan kehittämisen ja tutkimisen noin 30 vuotta sitten. Omerin mukaan väkivallan vastustamisessa keskeistä perheissä on rohkeus. Se ei kuitenkaan ole yksittäisen vanhemman tai ammattilaisen ominaisuus, vaan asenne, jota luodaan ja joka vahvistuu yhteisöllisen tuen avulla. Väkivaltaa ei siis kannata vastustaa yksin, onpa kyse poliittisesta sorrosta, parisuhdeväkivallasta tai lapsen väkivaltaisesta käytöksestä.

Omer painottaa vanhempien näkemistä asiakkaina silloinkin kun halutaan tukea tai hoitaa lasta. Omerin analyysi on, että palvelujärjestelmät lähes kaikkialla suhtautuvat vanhempiin usein lähtökohtaisen epäluuloisesti. Omer mukaan kyseessä on haitallinen ajattelun vinouma,”anti-parent bias”.Tällainen vinouma tulee purkaa ottamalla kaikissa lasten ja nuorten palveluissa vakavasti vanhempien kärsimykset, tavoitteet, tarpeet, toiveet ja arvot. Omerin teesi on, että kun vanhemman tarpeisiin vastataan, vanhempi kykenee vastaamaan lapsensa tarpeisiin. Ammattilaisten suurimpana virheenä Omer pitää ammattilaisten piiloagendaa, eli asennetta, jossa ammattilainen on tietävinään, mikä lasta ja perhettä auttaa. Omer kannustaa ajattelemaan, että silloinkin kun vanhempi toimii epätarkoituksenmukaisesti lapsensa kanssa, hänen motiivinsa on useimmiten hyvä.

Omer haastaa ammattilaisia myös ”etsimään isät”. Hän kehottaa ammattilaisia konkreettisesti puhumaan isille ja kutsumaan heitä mukaan. Omer pitää myös tärkeänä että ammattilaiset pohtivat kielenkäyttöään. On tärkeää puhua ”isäkieltä” ja yleisemminkin ”vanhemman kieltä” eli konkreettista, käytännönläheistä arjen kieltä, joka kytkeytyy vanhemmille tärkeisiin tavoitteisiin. Omer puhui myös vanhemmuuden keinulaudasta, eli ilmiöstä, jossa vanhempien roolit voivat polarisoitua nuoren rajattoman tai väkivaltaisen käytöksen äärellä: kun toinen vanhempi korostaa myötätuntoa ja lämpöä, voi toinen kokea, että hän on ainoa, joka huolehtii rajoista ja päinvastoin. Työntekijän tehtävänä on tällöin tasapainottaa keinulautaa siten, että kumpikaan vanhempi ei jää hyvine tarkoitusperineen yksin, vaan hänen hyvä tarkoituksensa tunnistetaan. Näin polarisoituneet taktiikat vaikeissa tilanteissa voivat alkaa tasapainottumaan.

Yhteisön tarjoama tuki vanhemmille on vanhemmuustyön kivijalka

Oleellista ja nykykäytäntöihin nähden poikkeavaa NVR-lähestymistavassa on yhteisön tuen vahva korostaminen. Kun kyseessä on nuoren väkivaltainen tai muu tuhoisa käytös, vanhempia on tuettava etsimään konkreettisia tukijoita. Ei riitä, että ammattilaiset tukevat vanhempia. Vanhemmille on tärkeää etsiä tukijoita yhdessä heidän kanssaan epävirallisesta verkostosta, sukulaisista, ystävistä ja naapureista. Tähän vanhemmat tarvitsevat joskus paljon ammattilaisten rohkaisua, koska perheissä koetut vaikeudet tuntuvat monista vanhemmista häpeällisiltä ja kynnys tuenpyytämiseen on korkea.

NVR:n muutosteoria on systeeminen: kun vanhempi saa tukea yhteisöltä ja oppii vahvistamaan samaan aikaan sekä rajoja yhteyttään lapseen, lapsen oireilu ja käytös alkaa vähetä. Lapsen käytöksen muutosta ei kuitenkaan nosteta ainoaksi tavoitteeksi työskentelyssä. Lapsen tai nuoren kuulumisen, yhteyden ja arvokkuuden kokemus on aina tavoitteena NVR-lähestymistavassa, mutta arvokkaaksi ajatellaan sekin, että vanhempi vahvistuu ja hänen avuttomuuden kokemuksensa vähenee.

NVR ja nuoren ahdistuneisuus

NVR-lähestymistapa alkoi nuorten rajattoman ja väkivaltaisen käytöksen vastustamisesta. Ilmiö, jota ensimmäiseksi asetuttiin vastustamaan, oli CPVA (child to parent violence). Myöhemmin on kehitetty tapoja vaikuttaa myös moniin muihin lasten ja nuorten käytöksen ongelmiin tai muihin vaikeuksiin, kuten ahdistuneisuuteen tai esimerkiksi itsemurhariskin kohtaamiseen. Yalen yliopiston professori Eli Lebowitz on kehittänyt SPACE-lähestymistapaa lasten ja nuorten ahdistuksen hoitoon. Lähtökohtana on, että lapsen ahdistuneisuus on suhdeperustainen ilmiö ja vanhemman pyrkimys tukea auttaa ahdistunutta lasta voi vanhemman huolestuneisuuden vuoksi ei-aiotusti muuntua haitalliseksi mukautumiseksi lapsen ahdistukseen. Ahdistusoireisiin mukautuva, huolestunut vanhempi tulee lähettäneeksi Leibowitzin mukaan lapselle tai nuorelle vääränlaista viestiä, jonka ydin on: ”Sinulla on tällainen sairaus enkä usko sinun selviävän siitä kovin hyvin.” Hän vertaa viestiä tilanteeseen, jossa lapsella on esimerkiksi diabetes ja jossa vanhempi viestittäisi: ”Sinulla on diabetes, mutta en usko että selviät siitä”.  Tällaisen huolestuneen ja pessimistisen viestin sijaan vanhempaa on tärkeää tukea siten, että hänen viestinsä lapselle on  toivoa luova: ”Sinulla on vaikeaa mutta uskon sinun selviävän tästä.”

NVR-vanhempainryhmät ja nuoren itsemurhariski

Hollantilainen systeeminen terapeutti Kathelijne van Dongen kertoi konferenssissa kehittämästään työtavasta, jossa sairaalaan itsemurhayrityksen jälkeen päätyneitä nuoria ja heidän perheitään tuetaan NVR-lähestymistapaa soveltamalla. Itsemurhariskissä olevien nuorten umpikujaan päätymisen ja yksinäisyyden sekä vanhempien pelon ja avuttomuuden kokemuksiin vastataan lähestymistavassa NVR-vanhempainryhmätoiminnan avulla. Toiminnan ytimessä on ankkuroida vanhemmat kiinni vahvaan sosiaaliseen tukeen vaikean tilanteen äärellä, tarjota sosiaalista tukea ja validaatiota vanhempien kokemuksille, luoda mahdollisuus kokemusten jakamiseen toisten vanhempien kanssa sekä tarjota vanhemmille käytännöllisiä tapoja toimia nuoren kanssa.

Työskentelytavan myötä vanhempien avuttomuus vähenee, toiveikkuus vahvistuu, kuormittuneisuuden kokemus vähenee, kontakti nuoreen paranee ja perheen ihmissuhteet alkavat korjaantua. Vanhempia ohjataan mm. kehittämään välittämistä ilmaisevia rituaaleja ja jatkamaan niitä riippumatta siitä, miten nuori niihin vastaa. Konferenssissa esiintynyt isä kertoi, kuinka oli joka ilta koputtanut tyttärensä ovelle ja tarjonnut hänelle teetä ja keksiä saaden aina vastaukseksi: ”Mene pois!”. Eräänä iltana isä kuitenkin tuli ovelle myöhässä, jolloin oven takaa kuului: ”Olet myöhässä…rakastan sinua.”

NVR ja suomalainen vanhemmuustyö

Väkivallaton vastarinta voi kuulostaa suomalaisittain joiltakin osin vieraalta, vaikka tuttuja piirteitäkin varmasti monet tunnistavat. Hätäisen arvion pohjalta vanhempien ottaminen näin vakavasti voi tuntua esimerkiksi lastensuojelussa ohittamattoman lapsikeskeisen työotteen vastaiselta. Tarkemmin katsottuna lähestymistavassa on kuitenkin elementtejä, joita kannattaa tutkia tarkemmin myös meillä.

Suomessa NVR ottaa ensiaskeleitaan. Psykoterapeutti ja sosiaalityöntekijä Katarina Fagerström on pilotoinut NVR-vanhempainryhmätoimintaa osana Tulevaisuuden lastensuojeluhanketta ja on parhaillaan käynnistämässä uutta ryhmää Helsingin lastensuojelussa. Katarina Fagerström ja Päivi Petrelius (tämän blogin kirjoittaja) kouluttavat parhaillaan Siun soten hyvinvointialueella lastensuojelun avo- ja sijaishuollon työntekijöitä lähestymistapaan ja prosessia seurataan opinnäytetyön avulla. Koulutus on osa Turvaverkkoja nuorten tulevaisuuteen -hankekokonaisuutta. Kansainvälisesti lähestyistapaa on sovellettu sekä lastensuojelun että terveydenhuollon piirissä. Lastensuojelussa on NVR-tutkimustakin esimerkiksi lähestymistavan soveltamisesta sijaishuollossa.

Vanhemmuustyöhön tarvitaan uusia keinoja ja NVR on siihen lupaava, systeeminen lähestymistapa.

Kirjoittaja: Päivi Petrelius, yliopettaja, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, systeemisen työotteen kouluttaja, työnohjaaja

Lähteenä ovat Amsterdamissa 4-5.4.2025 pidetyn kansainvälisen NVR-konferenssin esitykset. Artikkelin kuvassa ovat konferenssiin Suomesta osallistuneet perhepsykoterapeutti Katarina Fagersröm, nuorisopsykiatrian erikoislääkäri ja kouluttaja Pekka Aarninsalo sekä yliopettaja Päivi Petrelius Xamkista.

Lisätietoa lähestymistavasta:

NVR (Non Violent Resistance) Väkivallattoman vastarinnan vanhempaintyö | Innokylä

Home | Haim

Peter Jakob (2025) Nonviolent Resistance in Trauma-focused Practice. A Systemic Approach to Therapy and Social Care. London & New York: Routledge.

Haim Omer (2021) Corageous Teachers. Developing a new authority to cope with violence and chaos.

Kohti suhdeperustaista, systeemistä syväosaamista sosiaalialan koulutuksessa

Mistä systeemisessä ja suhdeperustaisessa ammatillisessa työotteessa on kyse? Mitä  tällainen työote tarkoittaa sosiaalialan työtehtävissä?

Kyse on sekä tutusta, sosiaalityöhön pitkään kuuluneesta ajatteluperinteestä, että lähestymistavasta, joka rakentuu ja uudistuu jatkuvasti, kun sitä opitaan ja sovelletaan. Kyse on myös ammattitaidoista, joita opitaan koko elämän ajan. Opinpolku alkaa koulutuksesta ja jatkuu työelämässä. Työote edellyttää, että yhteisö tukee tällaisen osaamisen vahvistamista.

Alla on kuvausta muutamista keskeisistä systeemisen toimijuuden ja ammatillisuuden ydinelementeistä.  Ovatko nämä elementit sellaisia, joita myös koulutuksella tulee  vahvistaa? Miten koulutus ja työelämä voisivat tehdä yhteistyötä tällaisen ammatillisuuden vahvistamiseksi?

Systeemisen ja suhdeperustaisen sosiaalialan ammatillisuuden eräs tärkeä ydin on kokonaisvaltaisuus. Työn kohteena on yksilö elämäntilanteessaan ja suhteissaan. Yksilöitä, ryhmiä ja yhteisöjä lähestytään keskinäisriippuvina systeemeinä, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Työskentelyssä huomioidaan ihmisten elämään vaikuttavat toiset tärkeät ihmiset ja erilaisten elämää muotoilevien tekijöiden moninaisuus.

Koska ihmisten väliset keskinäisriippuvuudet ymmärretään inhimillisen selviytymisen, muutoksen ja kukoistamisen välttämättöminä tekijöinä, korostuu systeemisessä ammatillisuudessa yhteistoiminnallisuus. Systeeminen ammattilainen ei puhu asiakkaasta työnsä kohteena, vaan mieltää hänet yhteistyökumppanikseen. Työn yhteisenä kohteena ovat ne tarpeet, joihin pyritään vastaamaan ja ne toimijuuden mahdollisuudet, joita asiakas haluaa elämäänsä. Systeemisessä asiakastyössä näitä tunnistetaan ja määritellään yhteistoiminnassa asiakkaiden kanssa.

Ratkaisuehdotuksia tuotetaan yhdessä. Tavoitteena on, että se yhteistoiminta, jossa ammattilainen osallistuu asiakkaan elämään, on aidosti asiakkaan ”omistama”, hänen käsissään oleva prosessi, jolla hän edistää oman elämänsä tärkeitä päämääriä.

Vastalääkettä häiriö- ja palvelukeskeiselle asiantuntijuudelle  

Palvelujärjestelmät on usein rakennettu tunnistamaan ongelmia ja häiriöitä. Palvelut on organisoitu seuraamaan häiriölogiikkaa ja myös asiantuntijuutta rakennetaan erikoistuneena ”häiriöosaamisena”. Tarkkarajaista häiriöosaamistakin tarvitaan, sellaista ei pidä lainkaan väheksyä. Mutta systeemisen ja suhdeperustaisen sosiaalisen muutostyön käyttövoimaksi pelkästä häiriöosaamisesta ei ole.  Muutosvoimaa asiakkaiden elämässä voidaan sen sijaan tukea voimavarakeskeisellä työskentelyllä. Siinä pyrkimyksenä on auttaa asiakkaita tunnistamaan oman elämänsä toimivia osa-alueita, vahvistaa pystyvyyden ja oman arvon kokemusta, resilienssiä ja hyvinvointia. Sosiaalialan työssä tavoite on enemmän kuin häiriön poistuminen. Tavoitteeksi voitaisiin asettaa asiakkaan uudenlainen suhde itseen, toisiin ja ympäristöön. Elämä, jossa koetaan vahvistuvaa toimijuutta, yhteisöön kuulumisen tunnetta ja merkityksellisyyttä.

Sote-kehittämisessä halutaan kehittää uusia, edullisia palvelumuotoja, kuten digipalveluita. Esimerkkejä näistä ovat esimerkiksi ikäihmisten digitaaliset päiväkeskukset tai kognitiiviseen terapiaan perustuvat chattibotit. Ne voivatkin aivan aidosti tarjota jotakin tärkeää kansalaisten hyvinvoinnin tueksi. Systeemisessä ajattelussa ihmistyön luovuttamaton elementti on kuitenkin työskentelyn suhdeperustaisuus. Se edellyttää muutakin kuin yksilön haasteiden etähoitoa tai ongelmien kognitiivista työstämistä. Ihmiset tarvitsevat edelleen kokemusta kuulumisesta ihmisyhteisöön. Tiedosta ei ole puutetta, inhimillisistä yhteyksistä ja yhteisöllisyydestä on.

Siksi sosiaalialan työntekijöiden on tärkeää jatkuvasti, jopa läpi ammattiuransa asettua vahvistamaan suhteiden rakentamisen taitojaan.  Suhdeperustaisen työskentelyn taidot ovat tuloksellisen työskentelyn ydintä ihmistöissä, onpa kyse asiakastyöstä, johtamisesta tai kehittämisestä. Systeeminen ammattilainen tunnistaa uransa alkumetreiltä alkaen tarpeen fokusoida asiasisältöjen rinnalla tai jopa ensisijaisesti ihmissuhteisiin.  Kyky luoda suhde asiakkaaseen ja verkostoon, sitoutuminen kunnioittavaan ja kuuntelevaan vuorovaikutukseen sekä myötäeläminen ja myötätuntoisuus ovat taitoja, joissa jokainen voi jatkuvasti kehittyä.

Systeeminen työskentely hyväksyy ja huomioi kompleksisuuden

Moderneja yhteiskuntia jäsentävä rationaalisuuden ihanne korostaa hallintaa ja kontrollia. Osana tätä paradigmaa myös sosiaalialan työltä odotetaan enenevästi tarkkarajaista, kuvattavissa olevaa, vaiheistettua työtapaa, jossa työntekijän toiminta on etukäteen tarkasti suunniteltua.

Systeemisestä näkökulmasta sosiaalialan töissä kohdattavien asiakkaiden jäsentäminen tarkkarajaisten interventioiden kohteiksi ja ylipäänsä sosiaalityön määrittely interventioksi voi olla ongelmallista. Systeeminen ontologia eli ymmärrys todellisuuden luonteesta korostaa sosiaalisen ja fyysisen todellisuuden kompleksisuutta: sen jatkuvasti muuntuvaa luonnetta, dynaamista, monitekijäistä muuntuvuutta ja emergenssiä.

Inhimilliset systeemit ovat avoimia systeemejä, jotka altistuvat jatkuvasti käynnissä oleville toimintaympäristön muutoksille, katkoksille ja yllätyksille. Tarkkarajainen, etukäteen suunniteltu interventio ei useinkaan toimi, vaan tilalle tarvitaan työntekijän luovaa, integroivaa, reflektoivaa ja soveltavaa työotetta. Tällaisen työotteen kehittyminen edellyttää jatkuvaa harjoittelua, reflektiota ja yhteisöllistä tukea.

Työskentely etenee ja tuloksia saavutetaan pienin askelin

Tuloksellista työskentelyä ei sosiaalialan työssä, vaikkapa lastensuojelussa, useinkaan voida kuvata katkoksitta etenevänä kehityskäyränä, vaan lapsen, läheisten ja ammattilaisten yhdessä ottamina pieninä askeleina, pysähtymisinä, suunnanmuutoksina ja uudelleen matkaan lähtemisinä. Tätä on tärkeää käsitellä jo koulutuksessa, jotta ymmärrys muutoksen tukemisen logiikasta on riittävän realistinen. Liian lineaariset vaikuttavuusodotukset voivat johtaa pettymiseen ja uupumiseen.

Kompleksisuteen liittyy myös sirkulaarisen kausaalisuuden ajatus. Se tarkoittaa, että inhimillisten ilmiöiden, niin ongelmien kuin ratkaisujenkin, ymmärretään rakentuvan monenlaisten, risteävien vuorovaikutuskuvioiden ja palautekehien yhteisvaikutuksena. Tämä ajatus ohjaa työntekijää tunnistamaan työssään esimerkiksi perheiden tai ryhmien elämään vaikuttavia vuorovaikutussuhteita ja arjessa risteileviä monen suuntaisia palautekehiä. Sirkulaarisuuden ja suhteisiin fokusoimisen näkökulma auttaa työntekijää purkamaan yksilökeskeisyyttä työskentelyssä. Yksilön häiriöiden sijaan työskentelyn kohteeksi nousevat ihmisten väliset suhteet ja suhteissa rakentuvat inhimlliset kokemukset itsestä, elämästä ja mahdollisuuksista. Kun ihminen läheisineen pääsee jäsentämään omaa elämäänsä ja elämäntapahtumiaan uusista näkökulmista, voi myönteisiin muutoksiin avautua aivan uusia reittejä.

Systeeminen työskentely on syvällisen osaamisen luovaa soveltamista

Sosiaalialan koulutuksesta eteenpäin lähtevät valmistuvat sosionomit, ylemmän AMK-tutkinnon opiskelijat, ja yliopistoista valmistuvat sosiaalityöntekijätkin sijoittuvat valmistuttuaan hyvin monenlaisiin toimintaympäristöihin. Koulutuksen on hyvä valmentaa opiskelijoita tunnistamaan kontekstin merkitys omille toimintamahdollisuuksille. Kontekstitietoisuus on tärkeä ammatillinen lähestymistapa sosiaalialan työssä. Yhtä absoluuttisen oikeaa työskentelytapaa ei ole, vaan työssä tarvitaan moniulotteista räätälöintiä ja oman toiminnan sovittamista kulttuuriseen, sosiaaliseen ja yksilökohtaiseen kontekstiin.

Systeemisessä työskentelyssä keskeistä on sitoutuminen prosessimaiseen etenemiseen.  Ajatuksena on, että hyviä muutoksia asiakkaan elämässä voidaan tukea, ja tuloksia saavuttaa, kunhan ammattilaisilla on mahdollisuus asettua asiakkaan kanssa vastavuoroiseen ja dialogiseen prosessiin. Ja kunhan työskentelyn mielekkyyttä pysähdytään riittävän usein tarkastelemaan yhdessä asiakkaan ja kollegoidenkin kanssa. Polku kohti asiakkaan parempaa tulevaisuutta ja vaikuttavampaa työtapaa rakentuu yhdessä eteenpäin kulkemalla ja yhdessä asioita pohtimalla.

***

Mitä ajatuksia edellä olevat ajatukset sosiaalialan ammatillisen toiminnan ytimistä herättävät? Toivomme tästä vilkasta keskustelua.

Seuraavassa blogissa avaamme ajatuksiamme sosiaalialan koulutusten pedagogiikasta. Kysymme, miten tulisi kouluttaa, jos tavoitteena on, että koulutuksesta valmistuu edellä kuvatun kaltaisia ammatillisia toimijoita.  

Kirjoittaja:

Päivi Petrelius, yliopettaja (D.Soc.Sc.)

Sosiaalialan ja toimintakyvyn edistäminen/ Department of Social Services and Promotion of Functional Ability, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu/South-Eastern Finland University of Applied Sciences

tel +35850-5609396, paivi.petrelius@xamk.fi

Tervetuloa Sosiaalisen puolella blogiin

Täällä kerromme Kotkan ja Kouvolan sosiaalialan ja toimintakyvyn yksikön henkilökunnan ja opiskelijoiden ajankohtaisista tekemisistä ja tapahtumista. Tuomme samalla esille uusia näkökulmia ajassa liikkuvaan ja tulevaan sosiaalisen näkökulmasta, onpa pohdintamme sitten läheltä tai kaukaa teoreettisempaa otetta unohtamatta.

Päivitämme blogia toimintamme virrassa.